Eräässä keskustelussa nimesimme ongelman kukkahattudilemmaksi. Kyse on siitä, että sukupuoli- ja seksuaalipoliittisesti edistyksellisten ajatusten ja vaatimusten (kuten vaatimus emansipaatiosta tai yhdenvertaisuudesta) esittäminen on tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa käsittämättömän helppo leimata turhanpäiväiseksi poliittiseksi korrektiudeksi ja kukkahattutätien touhuksi – etenkin jos ja kun nämä ajatukset ja vaatimukset tulevat naisilta tai naisliikkeeltä.
Sama kuvio toistuu eri yhteyksissä: seksismiin tai epätasa-arvoon puuttuminen on väsyttävää moralisointia, joka vie huomion pois tärkeämmistä asioista. Naisten oikeuksien puolesta kamppaileminen on huumorintajuttomuutta ja tiukkapipoisuutta – ja se puolestaan on pahin mahdollinen synti. Poliittisen korrektiuden vaatimus on turhanpäiväinen sillä hauskinta on olla mahdollisimman epäkorrekti.
Erikoisinta kuviossa on, että syytökset tulevat kaikkein useimmin juuri siltä suunnalta, joka identifioi itsensä edistykselliseksi ja yhteiskunnallisesti radikaaliksi.
On kiinnostavaa, että edes niin räikeä ja ilmeinen käsite kuin “kukkahattutäti” ei herätä huomaamaan, että yllämainitun kaltaisessa argumentoinnissa on kyse sukupuolittuneesta leimaamisesta ja vallankäytöstä sekä taitavasta uhrinkääntötempusta, jonka avulla on täysin legitiimiä pilkata niitä, jotka todellisuudessa ovat heikoimmassa asemassa. Vanhempi naisihminen – kenelläpä olisi enemmän yhteiskunnallista valtaa, kukapa olisi paremmin soveltuva radikaalin yhteiskunnallisen muutosliikkeen ykkösviholliseksi? Hmm.
Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat sitä hiljaista työvoimaa, joka pyörittää suurta osaa kulttuurielämästä ja joka tuottaa suuren osan siitä hoivasta ja huollosta jota yhteiskunta ja sen osalliset tarvitsevat. Ompelukerhojen, seurakuntatyön, kirjallisuuspiirien, kesäteattereiden ja soppatykkien merkitys vain tuntuu jäävän yleensä huomiotta silloin, kun puhutaan kansalaisaktiivisuudesta, solidaarisuudesta tai omaehtoisesta kulttuurituotannosta. Naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus on merkittävää, mutta se ei useinkaan ole poliittisesti suuntautunutta. Siksipä onkin mielenkiintoista, että harvat poliittisen toiminnan ilmaisut leimataan mistään mitään ymmärtämättömien akkojen konservatiiviseksi moralismismiksi.
Kysymys moralismista on tärkeä, sillä rajanveto moralismin ja moraalin välillä on juuri se kohta, jossa poliittisia ulossulkemisia tehdään. Kovin moni tuskin ajattelee, että moraali tai oikeudenmukaisuuden taju olisi itsessään jotenkin poliittisesti väärin tai konservatiivista. Moraalin kääntäminen moralismiksi tarkoittaa, että oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tulee tekopyhää paheksumista. Esimerkiksi seksistiseen mainontaan puuttumisesta tulee mahdotonta, jos kysymys sukupuolijärjestelmää tukevan toiminnan muuttamisesta käännetään kysymykseksi moralistisesta konservatismista. Väitän, että useimmat feministiset vaatimukset ovat aidosta huolesta ja kokemuksista lähteviä puheenvuoroja, eivät oman erinomaisuuden pönkittämiseksi tai muiden väheksymiseksi laadittuja moralistisia kannanottoja.
Poliittinen korrektius on hankala kysymys, sillä ajatus epäkorrektiudesta radikaalina muutosvoimana ei ole täysin tuulesta temmattu. Korrektiuden vaatimukset voivat olla alistavia ja tukahduttavia, ja niitä on myös tarpeen rikkoa ja kyseenalaistaa. On kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, minkälaisesta poliittisesta korrektiudesta on kyse, ja kenen etuja korrektius milloinkin palvelee. On eri asia kyseenalaistaa valtaapitävien käsitys korrektista käytöksestä kuin tukea alistavia ja hegemonisia käytäntöjä siksi että ne ovat jollakin tavalla sidoksissa epäkorrektiuteen.
Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole moralismin tuotosta, vaan päinvastoin pyrkimystä puuttua kaksinaismoralismiin. Poliittisen korrektiuden vaatimus antaa keinon puuttua toimintaan, jossa saatetaan virallisesti tukea tasa-arvoa ja käytännössä toimia syrjivästi ja alistavasti. Samalla poliittisen korrektiuden vaatimus tuo poliittista voimaa sellaisissa tilanteissa, joissa keinot puuttumiseen olisivat muuten hyvin vähäiset. Hyvä esimerkki on virolaisen ostoskeskuksen markkinointikampanja, jossa naiset esitettiin seksiorjina. Räväkkää ja poliittisesti epäkorrektia, hauskaakin jopa. Tuskin kuitenkaan kovin hauskaa esimerkiksi niiden virolaisnaisten mielestä, jotka tekevät seksityötä huonoin työehdoin ja jatkuvan väkivallan uhan alla. Naisjärjestöt puuttuivat kampanjaan, onneksi. Puuttuminen oli tehokasta, koska oli olemassa ajatus siitä mikä on poliittisesti korrekti tapa esittää naisia mainoksissa.
Kyse on näkökulmaerosta: se, mikä yhdelle on jännittävää ja rajoja rikkovaa on toiselle vain saman vanhan vallankäytön toisintoa. Tavallaan kyse on myös eri todellisuuksista, joiden pohtiminen on osaltaan havainnollista: mikä on se todellisuus, jossa naisten kuvaaminen seksiorjina vaikuttaa hyvältä ja hauskalta idealta mainoskampanjaksi? Kenen todellisuudesta on kyse?
Tähän liittyen kiinnostava huomio löytyy myös lesbofeminismin kiistanalaisen rautarouvan Sheila Jeffreysin kirjasta Unpacking Queer Politics. Jeffreys huomauttaa, että USA:ssa ja Britanniassa poliittisen korrektiuden pilkkaaminen ja vähättely ilmestyi yhteiskunnalliseen keskusteluun 80- luvun lopulla ja 90-luvun alussa samaan aikaan, kun vapaa markkinatalous ja thatcherilainen oikeistolainen politiikka syrjäyttivät 60-luvun vapautusliikkeiden uudistuspolitiikan. Feministiset ja antirasistiset pyrkimykset tukahdutettiin nimeämällä ne poliittiseksi korrektiudeksi: ‘politically correct’ was a term of abuse used automatically and unthinkingly by many, whenever challenges were raised to practices which entrenched the rights and interests of rich white men (Jefffreys 2003, 32).
Viittaus sekä antirasistiseen että feministiseen toimintaan ei ole sattumaa, ja vielä vähemmän sattumaa on että kukkahattutädeistä puhutaan nimenomaan näissä kahdessa yhteydessä. Onkin tärkeää huomata, että keskustelu poliittisesta korrektiudesta liittyy nimenomaan keskusteluun seksismistä ja rasismista. Katukuvan vähäpukeisia naisia paheksuvat moralistit ovatkin ilmeisesti juuri niitä samoja, jotka höpöttävät monikulttuurisuudesta ja hyysäävät vielä homojakin. Poliittisesta korrektiudesta tunnutaankin keskustelevan osana salaliittoa, jonka Suomessa muodostavat feministit, muslimit ja homot. Tätä hegemonista ryhmittymää vastaan asettuu poliittisesti epäkorrektien joukko, jonka muodostavat valkoiset suomalaiset heteromiehet. Poliittisen korrektiuden vaatimus on ilmeisesti se pääasiallinen mekanismi, jolla tätä joukkoa alistetaan. Tähän liittyy tietenkin myös paheksunnan herättäminen hyvin sukupuolittuneena toimintamallina: pojat ovat poikia, mutta pahinta maailmassa on kadulle pissaava tyttö. Epäkorrektius on toisille toinen luonto, kun taas toisten kohdalla se on inhottavaa ja luonnotonta.
Toisaalta poliittisen korrektiuden vaatimus on myös yksi antifeministien hyödyntämä strategia, jota käytetään esimerkiksi väkivaltakeskusteluissa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei ole poliittisesti korrektia puhua miesten tekemästä väkivallasta ellei samaan hengenvetoon huomauta, että naisetkin lyövät. Tämänkaltaisen poliittisen korrektiuden kyseenalaistaminen ei tunnu olevan muiden kuin muutamien harvojen feministien intresseissä.
Kysymys poliittisesta korrektiudesta ja epäkorrektista toiminnasta ei siis ole yksiselitteinen. Siksi onkin tärkeää rikkoa keskustelun kaavaa ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia siitä, minkälainen poliittinen strategia korrektiuden korostaminen missäkin tilanteessa voi olla. Erityisen tärkeää on tunnistaa ne voimasuhteet, joita poliittisen korrektiuden, epäkorrektiuden, moralismin ja kukkahatturetoriikan kautta piilotetaan ja vahvistetaan.
4 kommenttia
Kumous: “Sama kuvio toistuu eri yhteyksissä: seksismiin tai epätasa-arvoon puuttuminen on väsyttävää moralisointia, joka vie huomion pois tärkeämmistä asioista. Naisten oikeuksien puolesta kamppaileminen on huumorintajuttomuutta ja tiukkapipoisuutta – ja se puolestaan on pahin mahdollinen synti. Poliittisen korrektiuden vaatimus on turhanpäiväinen sillä hauskinta on olla mahdollisimman epäkorrekti.”
Hieno kirjoitus!
Näiden epäkorrektiutta ihannoivien miesten suu kyllä pannaan toisin heti siinä vaiheessa, kun joku kohdistaa sitä samaa poliittista epäkorrektiutta heihin.
Auta armias, jos joku haukkuu valkopoikaa etuoikeutetuksi tai vaatii vaikkapa puolialastomia miehiä mainoskuviin. Millaista epäinhimillistä sortoa miesparkoja kohtaan!
Kumous: “Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat sitä hiljaista työvoimaa, joka pyörittää suurta osaa kulttuurielämästä ja joka tuottaa suuren osan siitä hoivasta ja huollosta jota yhteiskunta ja sen osalliset tarvitsevat.”
Tuli mieleeni tuon tiimoilta se hassu tosiseikka, että vaikka kulttuuririentojen yleisö taitaa suurimmaksi osaksi koostua juuri noista keski-ikäisistä naisista, esimerkiksi teatteria tehdään edelleenkin ukkojen ehdoilla. Joka hemmetin kappale käsittelee jotain nuoren miehen kipeää seksuaalista kriisiä tai keski-ikäisen ukkelin seksuaalista mitälie.
Samaan piikkiin menee se rokkimaailman ikävä piirre, että teinitytöt ovat kaikkein halveksituinta yleisöä. Rokkipoliisit dissaavat heitä ja heidän “huonoa makuaan” joka käänteessä.
Siis vaikka naiset ja tytöt ovat ne, jotka tuovat leivän artisteille, joiden ansiosta taiteilijat voivat mättää ruokaa kupuunsa, meitä ei siitä kiitetä.
Myytinmurtaja: tämänhetkinen kulttuuri on kyllä aika täynnä erilaista mieheyden pohdintaa. Toisaalta se on hyväkin, jos sitä kautta valkenee että miehenä oleminen voidaan kyseenalaistaa ja olemisen tapoja voidaan muuttaa. Toisaalta kyllä ihmetyttää se kuinka suurta meteliä mieheyden pohtimisesta pidetään – ottaen huomioon että suurin osa kaikesta tähän asti tehdystä taiteesta sattuneesta syystä jollain tapaa käsittelee miehiä ja miehenä olemista.
Ja vielä lisähuomiona:
Kiinnostava esimerkki poliittisen korrektiuden käytöstä löytyy J. Sakari Hankamäen blogista (käytännön syistä en linkitä, löytyy hakukoneilla), jonka etusivulla hän toteaa: “Filosofisilla tarkasteluillani haluan osoittaa, miksi poliittinen korrektius on uhka sekä järjen käytölle, tieteelle että sananvapaudelle ja sitä kautta koko yhteiskunnalle.”
Blogia lukemalla voi havaita, minkälaiselle järjen käytölle poliittinen korrektius Hankamäen mielestä on esteenä.
Hyvä teksti. Tosiaan poliittista korrektiutta kritisoivat yleensä ne, jotka eivät joudu minkäänlaisten hyökkäysten kohteeksi. En ole kuullut kenenkään joutuneen pahoinpidellyksi sen vuoksi että hän on valkoinen, mies tai hetero. En ole ikinä kuullut edes heterovitsiä tai valkoisvitsiä. Miesvitsejä olen, sellaisia jotka eivät naurata koska ne vain pitävät yllä perinteistä sukupuolikuria.