Siirry sisältöön

Vahvat ja heikot

by : 01/06/2010

Vahvuuden ja heikkouden ongelmat tuntuvat olevan feministisen kamppailun ytimessä.

Ensinnäkin on epäilemättä olemassa feministinen vahvuuden vaatimus: avaa suusi ja aja asiaasi! Kukaan ei tee sitä puolestasi! Älä anna kenenkään vaientaa itseäsi. Pitää tulla vahvaksi ja rohkeaksi jotta voi muuttaa maailmaa.

Kysymys on oikeastaan sekä vahvuudesta että vapautuksesta. Jokaisella on oikeus vaikuttaa omaan elämäänsä, eikä naisten väitetty asema heikompana sukupuolena oikeuta ketään kävelemään yhdenkään naisen yli. Naiset eivät ole heikompia vaan alistettuja, ja tilanteen kumoaminen vaatii oman vahvuuden tajuamista.

Vahvoja naisia on helppo ihailla. Viime aikoina olen kuullut kertomuksia täpäköistä, sirpakoista, energisistä naisista.  Esteistä huolimatta nämä naiset puskevat eteenpäin eivätkä anna kenenkään tai minkään seistä tiellään. Ja he saavuttavat asioita, saavat tahtonsa läpi ja tulevat kuulluksi.

Vahvuuteen ja etenkin vahvuuden vaatimukseen liittyy kuitenkin ongelmia. Suomalaisesta agraariyhteiskunnasta periytyvän vahvan naisen stereotypian arvellaan vaikuttaneen siihen, että esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan on vaikea hakea apua. Vahvuus tarkoittaa jaksamista ja kestämistä kaikesta huolimatta, ja silloin avun etsiminen on merkki heikkoudesta.

bell hooks lienee asian ytimessä keskustellessaan mustien naisten vahvuudesta. Suomalaisen naisen tavoin mustia naisia on ihailtu siitä kuinka he (kaksinkertaisesta)  sorrosta ja alistuksesta huolimatta ovat jaksaneet ja selvinneet.

hooks toteaa: ”Usually, when people talk about the ”strength” of black women…  they ignore the reality that to be strong in the face of oppression is not the same as overcoming oppression, that endurance is not to be confused with transformation.”

Feminismissä on kyse muutoksesta, ja siksi kysymys vahvuudesta on kytkettävä muutokseen. Silloin päästään kysymään, minkälainen vahvuus muuttaa maailmaa ja minkälainen vahvuus mahdollistaa alistuksen. Seuraavaksi etsin vastauksia vahvan naisen varjosta. Siellä nimittäin kyyristelee toinen hahmo, jonka ääriviivat ovat jotenkin sumuisia ja pakenevia.

Pikku Myyn tai Peppi Pitkätossun kääntöpuolena on usein perinteisen feminiininen nainen tai tyttö. Niiskuneidit ja Annikat eivät uskalla avata suutaan, he ovat epävarmoja eivätkä oikein itsekään usko asiaansa. He ovat kilttejä miellyttäjiä joiden osa elämässä on keittää kahvia ja valvoa öisin miettimässä kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt osata sanoa päivällä.

Jos vastakkainasettelua katsoo hieman tarkemmin, kuvio vaikuttaa mutkikkaammalta. Paljastuu, että kilteillä tytöillä on hämmästyttävää valtaa. Julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, että he esimerkiksi hallitsevat koulujärjestelmää jollakin salaperäisellä nössöyden voimalla. Kilteillä tytöillä on kuulemma hegemonia jopa ammattikoulussa, josta he sulkevat ulos ne jotka sinne todella ansaitsisivat päästä. Lisäksi kiltit tytöt kuuluvat olevan todellisia syyllisiä poliittisiin ongelmiin, sillä he antavat pahojen asioiden tapahtua. Ja samalla he ovat muutosten ja yhteiskunnallisen liikkeen tiellä, estävät kaiken edistyksen. Pahimmassa tapauksessa he poliittisen korrektiuden vaatimuksellaan estävät vielä sananvapaudenkin.

Ehdotan, että kiltin tytön kategoria ei ole yhtenäinen eikä yksiselitteisen heikko tai vahva. Epäilen, että niin sanottujen kilttien ja herkkien joukossa on yllättävän vahvoja naisia, joiden vahvuus ei vain ole tunnistettavissa niin helposti, koska se ei manifestoidu kovaäänisyytenä tai jätkämäisyytenä. Kiltin tytön kategoriaan sijoittaminen saattaa myös olla vaientamisen keino ja tapa rajoittaa alisteisessa asemassa olevien pyrkimystä saada tilaa ja valtaa.

Palatakseni edellisen merkinnän poliittiseen korrektiuteen: on huomattavan helppo leimata poliittisen korrektiuden vaatimus heikkoudeksi. Seksistiseen ja alistavaan puheeseen ja käytäntöihin puuttuminen näyttäytyy silloin ylenmääräisenä herkkyytenä ja rasittavana hienosteluna, pelkureiden touhuna. On silti syytä kysyä, kuinka heikkoa seksismiin puuttuminen oikestaan on, ja mikä on puuttumisen vaihtoehto.

Mikäli vahvuus ymmärretään vain pärjäämisenä, sietämisenä ja kestämisenä, ei sen seurauksena koskaan ole muutosta. Ns. vahva nainen on jopa kätevä ase silloin, kun kilttien tyttöjen valta tuntuu karkaavan hallinnasta. Riittää, että työpaikalla on yksi vahva nainen joka on edennyt esimiesasemaan. Se tarkoittaa, että syrjintää ei ole, ja kenenkään ei tarvitse muuttaa toimintaansa. Ja jos joku yrittää puuttua asiaan, on puuttuminen helppo leimata kyvyttömien ja heikkojen valittamiseksi.

Ja jos yhdellä naisella on kivikorvat ja rautainen toleranssi kähminnälle, on helppo leimata kaikki muut naiset yliherkiksi valittajiksi. Jutun ironia piilee tietenkin siinä, että kyetäkseen ylipäätään toimimaan maailmassa jokainen nainen on tottunut sulkemaan korvansa ja sietämään lähentelyä tai typeriä vitsejä. Vaihtoehdot ovat siis joko vaieta ja kestää ja tai avata suunsa ja puuttua asioihin. Kumpikaan ei ole erityisen helppo tai mukava vaihtoehto.

Onko vahvuutta se että kykenee porskuttamaan eteenpäin vaikeissa olosuhteissa, vai onko vahvuutta se että pysähtyy ja pyrkii muuttamaan olosuhteet? Ja kenen etu lopulta on, jos vahva yksilö painaltaa eteenpäin ja samalla (tahtomattaan) antaa toisille mahdollisuuden vaientaa vaatimukset oikeudenmukaisuudesta?

Kyse on siis lopulta vahvuuden määrittelystä. Mitään ei tapahdu, jollemme uskalla avata suutamme ja puuttua asioihin. Mutta mitään ei myöskään tapahdu silloin, jos suunvuoron saatuamme puhumme vain omasta puolestamme ja ihannoimme yksilöllistä pärjäämistä.

Vahvuuden on oltava kollektiivista, muuten se kääntyy itseään vastaan. Yksittäisten vahvojen naisten ihailun lisäksi tarvitaan siis joukkovoimaa, joka ei typisty kiltin tytön tai vahvan naisen määritelmiin. Vain siten voidaan raivata myös heikommille tilaa olla ja hengittää, ja vain siten heikoista voi tulla vahvoja.

From → Uncategorized

4 kommenttia
  1. Olipa hyvä kirjoitus!

    Minustakin tuo poliittisen korrektiuden vaatimisen leimaaminen heikkoveriseksi hienosteluksi on epäloogista. Kyllähän tyyppi, joka vaatii muita katsomaan, mitä sanoja käyttävät, nimenomaan on rohkea ja aloitteellinen, kirkasjärkinen.

    Poliittisen korrektiuden oletettu hyihyi-tuhmuus perustunee siihen, että naisten sorto ei ole ”virallista” sortoa. Oletusarvo on se, että naiset ja miehet ovat yhteiskunnassa ”yhtä hyvässä” asemassa – ehkä jopa niin päin, että miehillä on jostain määrittelemättömästä syystä (ehkä itsekkäiden maalarityttöjen takia!) vähän vaikeampaa. Siinä valossa siis naisten vaatimukset tietystä toimintatavasta vaikuttavat ”kohtuuttomilta”.

    Sillä vaikka naisilla on tämä ”emäntä kestää aina ja kaiken” -vaatimus päällä, on samaan aikaan sopimatonta sanoa, että olisimme yhteiskuntaluokkana huonommassa asemassa kuin miehet! Naisen sopii kestää valittamatta ”kohtalon” iskut kuten vaikka miehensä rapajuoppous – mutta hän ei saa sanoa, että häntä dissataan sukupuolensa takia.

  2. Minusta on mielenkiintoista, että miehiä ei oikeastaan jaeta ”vahvoihin” ja ”heikkoihin”. Tai ”vahva mies” tarkoittaa ihan vain fyysisesti vahvaa miestä, ei esimerkiksi rohkeaa, sorron alla murtumatonta, uskollista miestä. Heikko mies – no ehkä lupauksensa aina juovaa alkoholistia voitaisiin sanoa heikoksi mieheksi. Mutta hänenkään ei ajatella olevan heikko niinkään miehenä kuin ihmisenä. Vaimonhakkaajakaan ei ole ”heikko mies”, so. miehenä mokannut.

  3. Jep, jotenkin tuo ajatus ”virallisesta sorrosta” tuntuu aina johtavan siihen että vaaditaan erilaisia mittareita joilla voitaisiin täsmällisesti osoittaa että naisia sorretaan. Joissain tapauksissa niitä tietysti löytyy mutta esim. alistavan puheen suhteen tuonkaltainen ”todistaminen” on huomattavasti vaikeampaa.

    Hämmentää se että seksistiseen puheeseen puuttujien ajatellaan olevan herkkiksiä jotka eivät ole ikinä ennen kuulleet tiettyjä sanoja ja siksi järkyttyvät ja kauhistuvat. Kun minusta asia on vähän päinvastoin: puuttuja on luultavasti kuullut ne samat sanat jo tuhansia kertoja, ja juuri siksi ne eivät enää huvita eivätkä tunnu mukavan räyhäköiltä tai virkistävän epäsovinnaisilta. Vaikkapa huoritteluun puuttuva tuskin järkyttyy siitä että naista tässä maailmassa kutsutaan huoraksi, pikemmin kyseessä on läpikotainen kyllästyminen aina vain toistuvaan huoritteluun ja myös tietoisuus siitä minkälaisia ajatusrakennelmia yhden sanan taakse piiloutuu.

  4. K: ”Vaikkapa huoritteluun puuttuva tuskin järkyttyy siitä että naista tässä maailmassa kutsutaan huoraksi, pikemmin kyseessä on läpikotainen kyllästyminen aina vain toistuvaan huoritteluun ja myös tietoisuus siitä minkälaisia ajatusrakennelmia yhden sanan taakse piiloutuu.”

    Niinpä! Tuo ”syytös” jostain ylettömästä herkkänahkaisuudesta on kummallinen. Helvetti, ihan perusnainenhan se yleensä nimenomaan on saanut niskaansa runsain mitoin kaikenlaista sovinisti-kakkaa, viimeistään kahdenteenkymmenenteen syntymäpäiväänsä mennessä. Aika kiven alla olisi pitänyt naisen elää, jos sille olisi jotenkin yllätys, että naisia voidaan esim. huoritella. Joten harvalla tässä on esimerkiksi huorittelun suhteen neitseelliset korvat. (Paitsi tietenkin monilla miehillä…)

    Minusta tuo määintä herkkänahkaisuudesta on suunnilleen samaa kamaa kuin klassinen inhokki ”huumorintajua pitää olla!” Siis se vaatimus siitä, että naisten pitäisi ”osata nauraa” naisia dissaaville vitseille.

    Mutta ongelman ydinhän on siinä, että ne ”raflaavat ja rankat” hispsterijätkät eivät koskaan joudu kuulemaan vastaavia vitsejä itsestään! He siis elävät niin suojeltua elämää, etteivät välttämättä pysty kuvittelemaan, miltä tuntuu olla uhattuna. He ovat niitä herkkiksiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: