Skip to content

Hyvä vihollinen

by : 18/10/2010

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime aikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa noussut otsikoihin pääosin kahdessa yhteydessä: suhteessa avioitumiseen ja vihkimiskäytäntöihin sekä suhteessa kaikkeen siihen pahaan, mitä kirkon sisältä löytyy. Toisinaan nämä kaksi asiayhteyttä myös nivoutuvat toisiinsa.

Kirkon sisältä löytyvä paha hahmottuu julkisessa keskustelussa kahtalaisesti. Yhtäältä kirkko voidaan kokea pahana, koska se on nykyisin liian moderni ja salliva. Kirkon liian sallivaksi hahmottavien profiili piirtyy vanhoilliseksi ja konservatiiviseksi myös laajemmin suhteessa yhteiskunnalliseen kehitykseen, ja näin kokevien varsinainen hengellinen koti sijaitsee usein kirkon ulkopuolella. Toisaalta kirkko voidaan kokea pahana, koska se on liian konservatiivinen ja rajoittava. Kirkon konservatiiviseksi kokevien profiili on yhteydessä tasa-arvon vaatimukseen sekä usein myös korkeaan koulutustasoon.

Siinä missä ensin mainittu jatkumo kiinnittyy julkisuudessa usein taantumuksellisuuteen ja kuvitteellisen menneisyyden haikailuun, jälkimmäinen näyttäytyy edistyksellisenä ja tulevaisuuteen suuntautuvana. Kirkon liian sallivaksi kokevien ääni kuuluu mediassa useimmiten mielipidekirjoituksissa, internetin keskustelupalstoilla sekä pienempien uskonnollisten ryhmittymien omissa viestimissä. Kirkon vanhoillisena näkevät saavat äänensä kuuluville huomattavasti laajemmin valtamediassa ja esimerkiksi maan laajalevikkisimpien lehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Kirkosta eroamista voidaan perustella yhtä hyvin molemmista positioista käsin.

Tässä tekstissä keskityn ennen kaikkea keskustelujatkumoista jälkimmäiseen ja kirkkoa sekä laajemmin uskontoa kohtaan esitettyyn ns. edistykselliseen kritiikkiin, jota nimitän yksinkertaisuuden vuoksi kirkkokriittisyydeksi.

Kirkkokriittisen keskustelujatkumon kokee omakseen myös moni feministi, ja tähän on monia syitä.

Kirkon kirjoitettu historia on patriarkaalinen, heterokeskeinen ja väkivaltainen. Kirkossa työskenteleviä henkilöitä syrjitään sukupuolen ja seksuaalisuuden perusteella. Kirkossa on esiintynyt lasten seksuaalista hyväksikäyttöä sekä henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Kirkossa vain heteroilla on oikeus avioitua ja ihmisten elämäntapoja arvotetaan tarkkarajaiseen aviolliseen ydinperhemalliin vedoten. Kirkossa tapahtuvissa yhdenvertaisuuteen tähtäävissä taisteluissa koetaan paitsi edistysaskelia myös jatkuvia, äärimmäisen turhauttavia takaiskuja.

Kirkkokriittinen julkisuus ja puhujanasemat

Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kahdesta valtionkirkostamme suurempi, kattaa hieman alle 80 prosenttia Suomen väestöstä. Valtaosa kirkkoon kuuluvista on niin kutsuttuja tapakristittyjä, joille kirkko muodostuu tärkeäksi ennen kaikkea suhteessa sen rituaaliseen ulottuvuuteen. Elämän taitekohtiin liittyvien siirtymärituaalien järjestämisessä kirkolla on kiistaton erityisasema, ja tätä kautta kirkko myös koskettaa suurinta osaa Suomen väestöstä.

Luterilainen kirkkojärjestelmä on osa suomalaisuutta ja Suomen valtiota. Kirkon yhteys valtioon herättää julkisuudessa tyypillisesti vastustusta. Onkin totta, että uskonnon ja valtion kytkökset ovat globaalissa mittakaavassa aikaansaaneet paljon pahaa. Luterilaisuuden kulmakivenä toimii sekä valtion että kirkon erillisaseman turvaava kahden regimentin oppi, joten kirkko ei Suomessa ole absoluuttista poliittista valtaa käyttävä vaan enemmänkin symbolinen toimija. Valtionkirkkojärjestelmää kritisoidaankin harvemmin kokonaisvaltaisesti kirkon ja valtion kytköksiä laaja-alaisesti purkaen. Kritiikki vaikuttaa kanavoituvan tiettyihin erityiskysymyksiin, kuten esimerkiksi kirkon varallisuuteen ja veronkanto-oikeuteen.

Korostan, että kirkon ja valtion tiivis kytkös ei välttämättä ole ihanteellinen tilanne. Julkisessa kirkon ja valtion eroa haikailevassa keskustelussa pysähdytään kuitenkin varsin harvoin pohtimaan, mitä radikaali ero todellisuudessa merkitsisi ja mistä puhujanasemasta kirkon ja valtion erottamista on helpointa ehdottaa. Kun puhutaan vain käsitteellisellä tasolla, ei kyetä keskustelemaan esimerkiksi siitä, millainen rooli kirkon kaltaisella instituutiolla on tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio on systemaattisesti ajettu alas raakalaismaisen oikeistopolitiikan keinoin.

Kirkon ja valtion erottamista – joka väistämättä johtaisi myös kirkon tarjoamien palveluiden kokonaisvaltaisiin leikkauksiin – on helpointa ehdottaa positiosta, jossa arjesta selviäminen ei edellytä kirkon leipäjonossa seisomista ja jossa ilmaisen ripittäytymisen sijaan on mahdollista keventää sydäntään kalliille terapeutille. Kirkon ja valtion erottamisen seuraukset materialisoituisivat raskaimmin niiden ihmisten elämässä, joille kirkon tarjoamat diakonia- ja avustuspalvelut ovat osa päivittäisiä arjen kamppailuja. Kirkkoa aktiivisesti ja julkisesti vastustavat eivät kuitenkaan yleensä itse kuulu tähän ryhmään (missä ylipäätään tämän kansanryhmän ääni pääsisi kuuluviin?).

Edelleen korostan, että hyvinvointivaltion alasajosta johtuva kirkon kaltaisiin toimijoihin kohdistuva paine ei ole ideaalitilanne. Silloin kun ihmisten hätä on todellinen, käsitteellisestä keskustelusta olisi kuitenkin voitava siirtyä myös konkreettisten käytäntöjen ja toiminnan tasolle. Kirkon ja valtion eroa ajavilla ei yleensä ole tarjota minkäänlaista esitystä siitä, miten kirkon nykyisin tarjoamat palvelut organisoitaisiin ja rahoitettaisiin tilanteessa, jossa esimerkiksi kirkon verotusoikeus kumottaisiin.

Paitsi kirkon ja valtion erosta, julkisuudessa on toisinaan haaveiltu myös kirkollisen kristillisyyden ja kulttuurin erottamisesta. Uskonnon ja kulttuurin erottaminen tuntuu jokaiselle edes etäisesti maailmanhistoriaan, antropologiaan tai kulttuurintutkimukseen perehtyneelle absurdilta ajatukselta. Varsin epäselväksi hankkeessa jääkin paitsi se, mitä hankkeella tavoitellaan myös se, miten uskonnon ja kulttuurin erottaminen käytännössä voisi tapahtua. Haluavatko uskonnon kulttuurista tislaajat ensisijaisesti luopua nykyisestä ajanlaskusta, juhannuksen Johannes Kastajaan assosioituvasta nimestä vai nykyisestä yliopistolaitoksesta, jonka juuret kietoutuvat kristilliseen opetusjärjestelmään? Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että kirkkokriitikoilla on usein varsin hatara käsitys esimerkiksi uskonnon tai kulttuurin käsitteiden historiallisuudesta ja monimuotoisuudesta. Tämä käsitteellinen epäselvyys on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa kirkkokriittisyys ja uusateistinen uskonnonvastaisuus sekoittuvat toisiinsa.

Julkisessa uskontokeskustelussa eniten ongelmia tuntuu aiheuttavan niinkin yksinkertaiselta kuulostava käsite kuin kirkko. Erityisesti käsitteen merkitys näyttää hämärtyvän niiltä, jotka kaikkein raivokkaimmin kirkkoa kritisoivat. Kirkon ulkopuolelta tulevalle kritiikille keskeistä on kirkon esittäminen kolmannessa persoonassa. Kun kirkon typistää yksiköksi, ei tarvitse olla tietoinen esimerkiksi kirkon organisaatio- ja päätöksentekorakenteesta, sen historiasta tai sisäisistä kamppailuista.

Kristillisessä teologiassa kirkko on uskovien yhteisö. Uskovien yhteisö merkitsee yksinkertaisesti ihmisiä, jotka kuuluvat tai kokevat kuuluvansa kirkkoon. Kun puhutaan kirkosta, puhutaan siis kuvitteellisesta yhteisöstä. Ei kuvitteellisesta siinä mielessä, että kirkon toimijoita ei olisi olemassa. Vaan kuvitteellisesta samassa mielessä kuin käytettäessä ilmaisua Suomen kansa.

Kumpikaan edellä mainituista ei viime kädessä voi olla yksilöity, yksikössä esiintyvä toimija.

Homoilta ja kirkon kasvot

Kirkon typistyminen yksilötoimijaksi on viimeksi tullut räikeimmin esille TV2-kanavan A2-teemaillan myötä, jossa keskusteltiin sukupuolineutraalista avioliitosta sekä laajemmin homoseksuaalisuudesta. Itse keskustelu rakentui ohjelmaformaatille tyypilliseen tapaan kahdesta leiristä, joista toisen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli myönteinen ja toisen kielteinen.

Homoillassa paikalla oli kaksi kirkon edustajaa: Tampereen rovasti Matti Repo sekä pastori Leena Huovinen. Repo on tullut tunnetuksi sukupuolineutraalin avioliiton vastustajana. Huovinen on työssään siunannut lesbopareja.

A2-illan homoseksuaalisuutta vastustavassa joukossa kaikki keskustelijat näyttäytyivät jonkinlaisen kristillisyyden edustajina. Näistä yhtä (piispa Repo) voidaan pitää kirkon edustajana. Samaan aikaan homoseksuaalisuutta puolustavassa leirissä kristillisyyteen jollakin tavoin identifioituneita oli kaksi, joista toinen (pastori Huovinen) oli kirkon edustaja.

Homovastainen joukkio toimi ohjelmassa juuri niin tökerösti kuin vain on mahdollista kuvitella. Samat paikalleen jumiutuneet, keskustelijoiden henkilökohtaiseen raamatuntulkintaan pohjaavat argumentit toistuivat koko illan. Samaan aikaan homoseksuaalisuutta puolustava joukkio argumentoi asiallisesti ja vivahteikkaasti viitaten niin tieteelliseen tutkimustietoon, lainsäädäntöön kuin kokemukseenkin. Alkeellisimmallakin medialukutaidolla varustettu katsoja havaitsee, että keskustelijoiden valinta ohjelmaan ei ollut sattumanvaraista. Mikä on nykymediassa parempi sirkuseläin kuin tuhatvuotisia latteuksia kirkasotsaisesti jankuttava äärikonservatiivikristitty? Tässä yhteydessä voidaan myös kysyä, että mikä on median vastuu suhteessa siihen, kenelle ääni A2-illan kaltaisissa keskusteluohjelmissa annetaan.

Se mikä jäi suurelta yleisöltä kuitenkin huomaamatta oli pastori Leena Huovisen – toisen homoiltaan osallistuvan kirkon edustajan – sijainti nimenomaan homoseksuaalisuutta puoltavassa keskustelijajoukossa aktiivisena argumentoijana.

A2-homoiltaa seurasi valtava vyöry internetkommentaareja, Facebook-päivityksiä ja blogitekstejä, joille yhteistä oli täydellinen suivaantuminen siitä ahtaasta kristillisyydestä, jota homoilta kotikatsomoihin välitti. Se että ihmiset suivaantuvat lesboihin ja homoihin kohdistuvasta symbolisesta ja rakenteellisesta syrjinnästä ja vihasta on luonnollisesti hyvä asia. Tämä osoittaa, että suomalaisen aikalaiskeskustelun koko totuus ei löydy internetin vihakirjoituksista tai erilaisuuteen kohdistuvasta väkivallasta. Se mikä samassa ilmiössä on kuitenkin äärimmäisen huolestuttavaa on tapa, jolla kristilliselle homovihalle ja kirkolle annettiin asiaa mitenkään kyseenalaistamatta muutaman kristillistä argumentaatiota hyödyntävän kasvot.

Suomen väestöstä hieman alle 80 prosenttia kuuluu kirkkoon. Katsojille ei annettu tietoa koskien sitä, kuinka moni A2-illassa homoseksuaalisuutta vastustaneista oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja kuinka moni mahdollisesti jonkin muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Äänekkäimmät kommentaattorit edustivat Kristillisdemokraatteja, Kansanlähetysseuraa sekä Patmosta, jotka kaikki ovat kirkosta erillisiä organisaatioita. Jos ilman parempaa tietoa oletetaan, että kaikki homoseksuaalisuutta vastustavat keskustelijat kuuluisivat (myös) Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, näiden henkilöiden yhteenlaskettu määrä jää joka tapauksessa alle kymmeneen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kokonaisjäsenmäärä on noin 4,2 miljoonaa.

Tämän yhdessä TV-ohjelmassa esiintyneen äärikonservatiivisen keskustelijajoukon perusteella varsin moni oli kuitenkin valmis julistamaan nimenomaan kirkon patavanhoilliseksi ja homovihamieliseksi instituutioksi. Eroakirkosta.fi-palvelun tiedottajan mukaan kirkosta oli sunnuntaiyöhön mennessä eronnut ohjelman seurauksena yli 18 000 ihmistä.

On kiistatonta, että homovastaisen leirin argumentaatio oli ohjelmassa ala-arvoista, loukkaavaa, syrjivää ja jankuttavaa monologia.

Ongelma on kuitenkin tämä: kun tiettyjen ihmisten tai pienten ihmisryhmien annetaan nousta kirkon (4,2 miljoonaa jäsentä) tai kristillisyyden (maailmanlaajuisesti noin 2,3 miljardia edustajaa) kasvoiksi, kuva kirkosta tai kristillisyydestä piirtyy yksinomaan tämän mikroskooppisen pienen edustajajoukon kautta. Vastaavaa leimaamisen logiikkaa käytetään tarkoitushakuisesti esimerkiksi suomalaisessa rasistisessa maahanmuuttokeskustelussa, useimmiten suhteessa islamiin. Vastaavan leimaamisen kohteeksi ovat kautta historian päätyneet myös feministit.

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, mihin tämänkaltainen ajattelu pahimmillaan johtaa.

Uskonto, feminismi ja se mikä ei näy

Kuten tekstin alussa totesin, kirkkokriittisyyden kokee omakseen myös moni feministi. Mikäli kuitenkin feminismin poliittisiin päämääriin sisältyvät esimerkiksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvan eriarvoisuuden poistaminen kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta ja yhteiskuntakeskustelun dialogisuuden lisääminen, yksisilmäinen kirkkokriittisyys on feministille monessa mielessä hankala positio.

Kirkosta ja uskonnosta keskusteltaessa on usein kyse näkymättömyyden ja näkyvyyden politiikoista. Kirkon typistymisellä muutaman ihmisen mielipiteiksi on tässä suhteessa sekä lokaaleja että globaaleja seurauksia. Lokaalissa mittakaavassa näkymättömäksi tekemisen ongelma koskee ennen kaikkea Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiä toimijoita.

Kirkossa toimii aktiivisesti varsin sekalainen ja intohimoinen seurakunta feministejä, lesboja, homoja sekä trans-, inter- ja queer-ihmisiä. Kun feministisissä ja HLBTI-piireissä kirkko tuomitaan kiistatta vanhoilliseksi ja syrjiväksi, toimii tuomio iskuna myös kirkossa vaikuttaville muutosta ajaville ryhmittymille ja yksityishenkilöille. Kun kirkosta erotaan sen vanhoillisuuteen vedoten, käännetään selkä niille usein piiloon jääville toimijoille, jotka aktiivisesti yrittävät muuttaa kirkkoa sisältä päin. Samalla tullaan antaneeksi yhä enemmän valtaa niihin konservatiivisiin käsiin, jotka liikuttavat kirkkoa A2-illassa äänekkäimmäksi päätyneen ”kristillisyyden” suuntaan.

Harvaa – jos yhtäkään – yhteisöä voi muuttaa muualta kuin sisältä päin.

Kirkkokriittisyydellä – joka kietoutuu usein sekulaariin humanismiin ja ajatukseen tieteestä ensisijaisena tietämisen järjestelmänä – on näkymättömäksi tekeviä seurauksia myös globaalissa mittakaavassa. Jos oletetaan, että feminismillä on strategisen essentialismin hengessä intressinään ajatella ”nainen” feminismin subjektiksi, tämä ”nainen” ei voi sijaita vain sekularisoituneessa lännessä. Kirkon ja samalla uskonnon näkeminen huvittavana pyhäinjäänteenä – mikä on varsin tyypillistä uusateistisesti sävyttyneelle akateemiselle keskusteluille – on globaalissa mittakaavassa ylimielinen puhujanasema.

Valtaosa globaalin feminismin subjekteista on tälläkin hetkellä sitoutunut myös johonkin muuhun tietämisen tapaan kuin länsimaiseen tieteeseen. Länsimaisen tieteen valta-asema suhteessa muihin tietämisen tapoihin on kiistatta ylivertainen (vaikka Vapaa-ajattelijat aiheesta jatkuvaa sydäntäsärkevää huolta kantavatkin). Ei-tieteellinen uskomustieto näyttäytyy tieteelle alisteisena systemaattisena tietämättömyytenä. Tämä systemaattinen tietämättömyys itse asiassa mahdollistaa länsimaisen tieteen olemassaolon, sillä asiat määrittyvät aina myös suhteessa siihen, mitä niiden ei katsota olevan.

Kun uskonto nähdään jonkinlaisena tieteellistä tietoa alempana kehitysvaiheena, sitä on mahdollista ymmärtää ikään kuin ylhäältä päin. (Kuvio näyttäytyy itse asiassa varsin samankaltaisena kuin tilanne, jossa paremmin tietävät ja edistykselliseksi itsensä kokevat heterot tarjoavat homoille ymmärrystä ja hyväksyntäänsä.) Ensisijaisen tiedon ylevöittämä positio heikentää kuitenkin mahdollisuuksia aitoon globaaliin dialogiin. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että onnistuakseen feministisen keskustelun on sumeilematta hyväksyttävä kulloisessakin kontekstissa vallitseva teologinen ajattelu tai henkilökohtainen usko. Se voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että uskontoon ja kirkkoon on syytä suhtautua uteliaasti, ihmetellen ja kuunnellen silloinkin, kun itse kokee kirkon ja uskonnon vähämerkityksellisenä tai tarpeettomana.

Monelle teologiaan sitoutuneelle feministille teologian ja uskon syvin olemus piilee halussa kuvitella radikaalisti toisenlaisia tietämisen, tuntemisen, kohtaamisen ja kokemisen järjestelmiä. Teologiset käsitteet – kuten vaikkapa armo – toimivat tienviittoina radikaalin tasa-arvon utopioihin, joiden pohjalta on mahdollista pyrkiä rakentamaan uudenlaisia vallan uusjaon ja demokratian käytäntöjä. Vaikka uskontokriitikot toistuvasti niin väittävätkin, nämä käytännöt eivät sijaitse transsendentissä, tavoittamattomassa tai kuolemanjälkeisessä:  niiden aika on tässä ja nyt.

Vaatimus dialogisempaan uskontosuhteeseen ja samalla uskontoa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun järkevöittämiseen ei saa peittää alleen niitä todellisia epäkohtia, joita kaikkien uskontojen piirissä väistämättä esiintyy. Raamatullakin on mahdollista lyödä päähän. Ja mitä läheisemmäksi Raamatun kokee, sitä enemmän lyöminen sattuu.

Hallittava paha ja kirkko vanhoillisuuden säiliönä

Kirjoitin aiemmin, että erityisesti feministillä on monia syitä olla pitämättä kirkosta:

”Kirkon kirjoitettu historia on patriarkaalinen, heterokeskeinen ja väkivaltainen. Kirkossa työskenteleviä henkilöitä syrjitään sukupuolen ja seksuaalisuuden perusteella. Kirkossa on esiintynyt lasten seksuaalista hyväksikäyttöä sekä henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Kirkossa vain heteroilla on oikeus avioitua, ja ihmisten elämäntapoja arvotetaan tarkkarajaiseen aviolliseen ydinperhemalliin vedoten. Kirkossa tapahtuvissa yhdenvertaisuuteen tähtäävissä taisteluissa koetaan paitsi edistysaskelia myös jatkuvia, äärimmäisen turhauttavia takaiskuja.”

Nyt seuraa tehtävä: vaihda yllä olevaan kappaleeseen sanan ”kirkko” tilalle systemaattisesti jokin toinen miljoonia ihmisiä käsittävä kuvitteellinen yhteisö, vaikkapa ”Suomi”.

Kirkossa esiintyvät misogyyniset, sukupuolistereotyyppiset ja heteronormatiiviset puhetavat eivät ole kirkon omaisuutta. Vastaavanlaisia argumentteja koskien heteroseksuaalisuuden luonnollisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta on yhtä hyvin mahdollista löytää miltä tahansa sekulaariksi määrittyvältä areenalta olipa kyseessä sitten parisuhdeopas, Helsingin Sanomat tai eduskunnan kyselytunti.

Kirkon piirissä esitetyt konservatiiviset argumentit pistävät erityisellä tavalla silmään, koska ne esitetään sellaisessa argumentatiivisessa muodossa, joka ei ole yhteiskunnassamme yleisesti hyväksytty.

Olennaista siinä, miksi kirkko on niin hyvä vihollinen, on inhimillinen tarve siirtää paha hallittavaan muotoon. Kirkon piirissä käytäviä keskusteluja on helppo taivastella ja vastustaa, koska nämä  keskustelut vaikuttavat sijaitsevan turvallisesti jo ennalta vanhoilliseksi tiedetyssä kirkossa.

Kun vanhoillisuus ja konservatiivisuus muuttuvat kirkon ominaisuuksiksi, alkavat ne ikään kuin sijaita kirkon sisällä. Tällöin ratkaisuna näyttäytyy kirkossa vaikuttamisen sijaan siitä eroaminen ja siirtyminen kirkon ulkopuoliseen todellisuuteen, joka näyttäytyy kaikin puolin kutsuvampana suhteessa erilaisuuteen kohdistuviin tuhoisiin ja väkivaltaisiin käytäntöihin.

Kirkosta eroaminen on toki monessa tilanteessa perusteltua. Monelle viime päivinä eronneelle kyseessä saattoi olla pitkään haudottu päätös. Ero voi kuitenkin olla myös yksilöity ja lopulta melko epäproduktiivinen ratkaisu ongelmiin, jotka koskettavat yksittäisten henkilöiden ohella kirkkoyhteisöä ja laajemmin koko sitä yhteiskuntaa, jonka osa kirkko tällä hetkellä – halusimme sitä tai emme – on.

Toivoisin että parikymmentuhatpäinen, homovihasta suivaantunut ja kirkosta eronnut joukko jalkautuisi toreille ja turuille aktiivisesti murtamaan ja muuttamaan niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tekevät mahdolliseksi patriarkaatin, heteroseksismin, rasismin ja taloudellisen riiston. Pelkään kuitenkin tilanteen muotoutuvan samalla tapaa kuin laajan internet-suosion saavuttaneessa Facebookin yleislakossa, jossa sadastatuhannesta virtuaalilakkoilijasta oikeassa elämässä tapahtuvaan mielenosoitukseen ilmaantui kourallinen. Pelkään, että kirkosta eronnut laittaa Facebook-sivulleen muutaman suivaantuneen päivityksen ja jatkaa elämäänsä aivan kuten ennenkin.

Pelottavinta on kuitenkin ehkä se, että eroajan on mahdollista kokea itsensä sekä ihmisoikeustaistelijaksi että poliittiseksi toimijaksi tilanteessa, jossa hän on tietoisesti luovuttanut päätöksenteon avaimet yhä tiukemmin vastustajan käsiin.

Mainokset

From → Uncategorized

3 kommenttia
  1. toisaa permalink

    Tiedän, että kirkko tekee hyviä asioita yhteiskunnassa ja kirkon piiristä tulee myös välillä hyviä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näissäkin kannanotoissa usein – mielestäni aiheellisesti – todetaan, että monet toiminnot, joita kirkko hoitaa, kuuluisivat itse asiassa valtiolle. Valtion on liian helppo paeta vastuuta, kun kirkko hoitaa kiusalliset tehtävät. Samalla köyhyyden ja eriarvoisuuden käytännön vaikutusten hoito ajautuu kaltaisteni ateistien päätösvallan ja rahoituksen ulkopuolelle, ja siinä en näe mitään hyvää. Minusta olisi erittäin epärehellistä, jos tiettyjen kirkon toimintojen vuoksi liittyisin uskovien yhteisöön, kun en kerta kaikkiaan ole uskova. Mieluummin haluaisin, että yhteiskunta ottaisi kirkolta nämä tehtävät. Rahoitus olisi varmaankin hoidettavissa, kun esimerkiksi yritysten yhteisöverot suunnattaisiin maallisille palveluntarjoajille. Palveluntarjoajia ei välttämättä nyt ole, koska ei ole rahaa maksaa palkkaa. Sekä kirkon että maalliset palvelut lepäävät osittain vapaaehtoistyön varassa, mutta ne varat, joita nyt on käyttää kirkon palveluihin, voitaisiin yhtä hyvin käyttää maallisiin vastaaviin. Tiedän myös, että monelle kirkkoon kuulumattomalle yhden lisäkynnyksen hakea vaikkapa ruoka-apua tuottaa se, että apu on kirkon tuottamaa, eivätkä he tunne olevansa osallisia siinä yhteisössä, joka apua tuottaa.

    En halua, että kristillinen tai mikään muukaan uskonyhteisö saa yhteiskunnassamme monopolin lähimmäisenrakkauteen ja yhteisvastuuseen. Ne ovat asioita, jotka kuuluvat kaikille.

  2. toisaa permalink

    Noin muuten ihan tosi hyvä teksti 🙂

  3. Kumous: ”Se mikä jäi suurelta yleisöltä kuitenkin huomaamatta oli pastori Leena Huovisen – toisen homoiltaan osallistuvan kirkon edustajan – sijainti nimenomaan homoseksuaalisuutta puoltavassa keskustelijajoukossa aktiivisena argumentoijana.”

    Niinpä! Minusta on mielenkiintoista ja vituttavaa, että melkein kaikki Homoiltaa jälkeenpäin eri medioissa ruotineet välittömästi unohtivat Huovisen. Se on se sama kuvio kuin liian usein ryhmissä: kun nainen sanoo jotain älykästä ja tärkeää, kaikki muut vain räpyttelevät sieviä sinisiä silmiään ja aivan yksinkertaisesti jättävät naisen huomiotta.

    Huovinen tekee jo sitä, mitä kirkolta voidaan vaatia! Mutta kukaan ei vaivaudu huomaamaan sitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: