Skip to content

Naisten seksuaalinen valta

by

Frigga Haug ja kumppanit ovat sanoneet kaiken oleellisen jo vuonna 1983:

”Is it not clear, we have been asked, for example, that women also gain in power by making use of their ’charms’, either in work or relationships to others? It seems to have been difficult to transmit the fact that our theory is founded on precisely this insight. It is precisely because we gain in competence through our bodily practices that we cling to them as we do. The drawback, however, is that in exercising this power, we simultaneously confine ourselves to one part of a wider world and one particular relationship to it. Even if we ignore the loss of living-time we suffer in learning to exercise this kind of power; even if we leave out of account the inexorable curtailment of that power with the onset of old age; even then, the pleasure we take in this kind of power still seems to us to drag us ever deeper into quicksand, digging us in further with every move we make. The marshland corpses we become may be attractive and well-preserved; but they are the bodies of women who, in the course of their lives, have influenced nothing save for the handful of men in their immediate surroundings.”

(Frigga Haug et al: Female Sexualization. A Collective Work of Memory. 1987/1983)

Neidot ja metsästäjät

by

Keskisuomalaisessa ilmestyi alkuviikosta Paula Sallisen juttu Neidonmetsästäjät, joka käsittelee verkkoyhteisöjen kautta tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Lehti teki hyvän ja perustellun ratkaisun paitsi julkaistessaan aiheesta jutun myös painaessaan paperille nettikeskusteluihin sisältyneet törkeydet. Aikuisten miesten netissä suoltamat rivoudet eivät lakkaa olemasta sillä että niistä vaietaan. Siksi vatsaavääntävien lausahdusten lukeminen aamukahvin kera on pienempi paha kuin se että nuo lausahdukset jäisivät ainoastaan niiden korviin joille ne on alun perin tarkoitettu. Liian usein naiset ja tytöt suojelevat muiden mielenrauhaa ja vaikenevat, ja se johtaa juuri siihen tilanteeseen josta edellisissä merkinnöissä on kirjoitettu: rivoudet näyttäytyvät virkistävinä ja mukavan ronskeina, ja niistä valittavat näyttäytyvät hienohelmoina ja herkkäkorvina.

Toimittajan nettiyhteisön kautta tavoittamat miehet eivät ole karkumatkalla vankilasta vaan elelevät yhteiskunnassa kuten muutkin, perheellisinä miehinä. Heitä ei tunnistaisi katukuvasta, eikä se ole mikään ihme. Kyse ei viime kädessä ole vain häiriintyneistä yksilöistä vaan yhteiskunnasta, jossa nuorelle nais- tai tyttöruumiille on valtava kysyntä. Tämän todistaakseen ei tarvitse kuin kirjoittaa Googleen hakusanaksi young girl. (Tulokset ovat melko erilaisia kuin young boy -haulla.)

Tästä aiheesta on hämmentävän vaikea kirjoittaa, sillä keskustelu on nuorallakävelyä. Kuinka puhua siitä mikä meidän kulttuurissamme tehdään normaaliksi ja samaan aikaan pitää mielessä että mikään ei oikeuta ketään toimimaan kuten Sallisen jutun miehet? Yritän kuitenkin: tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa haluta nuorta tyttöä. Tämä haluaminen tuotetaan luonnolliseksi toisaalta osana kapitalismia ja toisaalta osana seksuaalisuutta, jotka tietenkin toimivat toistensa ehdoilla. Ja viime kädessä kyse on sukupuolijärjestyksestä, jossa ylistäminen toimii alistamisen mekanismina: Nuoren tytön ruumiiseen tiivistyy kaikki mikä on haluttavaa ja ihanaa. Tytön ruumis myydään meille seksuaalisuutena ja tytön ruumiilla meille myydään tavaroita. Tyttöruumiillisuus on viatonta, sileää, puhdasta, kaunista, aitoa, hoikkaa, vastaanottavaa, muuntautumiskykyistä…  (”Teissä on viattomuutta, mutta toisaalta aitoutta ja innokkuutta…”) Siksi tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa ja jopa luonnollista haluta nuorta tyttöä.

Tyttöyden ihanne ei kosketa ainoastaan lapsia, vaan se ulottuu aikuisiin naisiin. Tytön hahmossa tiivistyy kaikki se, mikä naisessa yhä edelleen on monien mielestä ihailtavaa: henkinen alemmuus, pienuus, lapsellisuus, karvattomuus, riippuvuus toisista… Tyttönainen on epävarma, alistuva, keikistelevä ja heikko sekä altis miellyttämään, ja siksi houkutteleva ideaali heille joita ajatus tasavertaisesta kumppanista jostain syystä kauhistuttaa. Tytön ja naisen raja on häilyvä, ja tuntuu yhä  hälvenevän kun kuvitteellista ihannetyttöyttä tuotetaan osana lapsuutta ja osana naiseutta. Jos keskustellaan ainoastaan yksittäisistä kieroutuneista miehistä ja siitä kuinka heidät saadaan eliminoitua jätetään huomiotta tämä laajempi kokonaisuus, jonka sisällä me kaikki opimme seksuaalisuudesta ja itsestämme.

Miksi kukaan tyttö suostuisi tapaamaan miehen joka ”mielellään laskisi spermaa” hänen sisäänsä? Miksi kukaan tyttö edes hengaisi moisessa nettiyhteisössä? Koska kuka tahansa tyttö haluaa tulla hyväksytyksi ja halutuksi. Koska meille tarjottava hyväksynnän malli keskittyy siihen että hyväksyminen on yhtä kuin haluaminen. Miehen hyväksynnän saa olemalla haluttava. Ja haluttuna oleminen on yhtä kuin seksuaalisuus. Yhä uudelleen eri yhteyksissä toistuu kaava jossa naisen seksuaalisuus typistyy haluttavuuteen ja siihen miltä oma ruumis näyttää. Naisruumiin seksuaalisuus on turpeita huulia ja oikean muotoisia rintoja, eteenpäin kaareutuvia asentoja ja suuria silmiä. Miten 13-vuotias voisi tietää seksuaalisuudesta konventionaalisen heterohaluttavuuden ulkopuolella, kun samaa mallia toistellaan vielä 30-vuotiaillekin viikosta toiseen sekä naisten- että miestenlehtien kansissa?  Helpoimpana näyttäytyvä tie toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan on tulla halutuksi.

Moni nuori tyttö myös haluaa epätoivoisesti päästä aikuisten maailmaan ja päteä siellä, osoittaa itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Nettiyhteisön miehet tarjoavat väylän toteuttaa monta toivetta: kokea jotakin uutta, tulla hyväksytyksi ja halutuksi, olla ”aikuinen”, jopa kokea hallinnan tunteita. Näiden toiveiden toteuttamisen hintana on seksuaalinen väkivalta, mutta usein se on kuitenkin taitavasti naamioitua – eikä vähiten siksi, että tytöille tyrkytettävän seksuaalisuuden ja väkivallan raja on jo alun perinkin hämärä.

Ei tietenkään kannata aliarvoida tyttöjä: he eivät ole tyhmiä eivätkä viattomia (ainakaan siinä mielessä kuin nettiyhteisöjen miehet tuntuvat kuvittelevan). He tekevät ratkaisuja ja valintoja, mutta he tekevät valintansa annetuissa kehyksissä. Ja ne kehykset – meidän yhteiskunnassamme ne ovat yksiselitteisen paskat. Ei ole mielekästä kysyä, toimiiko irc-galleriaan heruttelukuvia postaava tyttö pakotettuna vai vapaasti valitsevana subjektina ja pitäisikö hänen toimintaansa moralisoida vai pitäisikö se nähdä emansipoituneena oman seksuaalisuuden toteuttamisena. Mielekkäämpää on kysyä miksi irc-galleria näyttäytyy houkuttelevana vaihtoehtona 13-vuotiaan seksuaalisuuden  toteuttamiselle, tai miksi voi olla nuoren tytön kannalta palkitsevaa kuulla omistavansa ”herkkukummun”.

Lopulta törmätään aina samaan ongelmaan: millä tavoin luoda uudenlaista, aidosti voimauttavaa seksuaalisuutta, jos toiminnan rajat ovat aina jo valmiiksi käsittämättömän ahtaat, ja jos toimijoiden itseymmärrys on jo valmiiksi rakentunut näiden maailman ahtaimpien rajojen varaan? Kovin pitkälle ei päästä jos keskustelu nettiahdistelusta urautuu toisaalta ilmiantosuunnitelmiksi ja toisaalta keskusteluksi siitä ahdistellaanko poikia kuitenkin enemmän kuin tyttöjä. Kovin pitkälle ei päästä myöskään silloin, jos feminismin ytimessä nähdään ainoastaan yksilöllinen valinnanvapaus. Silloin päädytään vain olemaan samaa mieltä Sallisen tapaaman Tommi-laurin kanssa: Jokainen tietää itse mitä tekee.

Vahvat ja heikot

by

Vahvuuden ja heikkouden ongelmat tuntuvat olevan feministisen kamppailun ytimessä.

Ensinnäkin on epäilemättä olemassa feministinen vahvuuden vaatimus: avaa suusi ja aja asiaasi! Kukaan ei tee sitä puolestasi! Älä anna kenenkään vaientaa itseäsi. Pitää tulla vahvaksi ja rohkeaksi jotta voi muuttaa maailmaa.

Kysymys on oikeastaan sekä vahvuudesta että vapautuksesta. Jokaisella on oikeus vaikuttaa omaan elämäänsä, eikä naisten väitetty asema heikompana sukupuolena oikeuta ketään kävelemään yhdenkään naisen yli. Naiset eivät ole heikompia vaan alistettuja, ja tilanteen kumoaminen vaatii oman vahvuuden tajuamista.

Vahvoja naisia on helppo ihailla. Viime aikoina olen kuullut kertomuksia täpäköistä, sirpakoista, energisistä naisista.  Esteistä huolimatta nämä naiset puskevat eteenpäin eivätkä anna kenenkään tai minkään seistä tiellään. Ja he saavuttavat asioita, saavat tahtonsa läpi ja tulevat kuulluksi.

Vahvuuteen ja etenkin vahvuuden vaatimukseen liittyy kuitenkin ongelmia. Suomalaisesta agraariyhteiskunnasta periytyvän vahvan naisen stereotypian arvellaan vaikuttaneen siihen, että esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan on vaikea hakea apua. Vahvuus tarkoittaa jaksamista ja kestämistä kaikesta huolimatta, ja silloin avun etsiminen on merkki heikkoudesta.

bell hooks lienee asian ytimessä keskustellessaan mustien naisten vahvuudesta. Suomalaisen naisen tavoin mustia naisia on ihailtu siitä kuinka he (kaksinkertaisesta)  sorrosta ja alistuksesta huolimatta ovat jaksaneet ja selvinneet.

hooks toteaa: ”Usually, when people talk about the ”strength” of black women…  they ignore the reality that to be strong in the face of oppression is not the same as overcoming oppression, that endurance is not to be confused with transformation.”

Feminismissä on kyse muutoksesta, ja siksi kysymys vahvuudesta on kytkettävä muutokseen. Silloin päästään kysymään, minkälainen vahvuus muuttaa maailmaa ja minkälainen vahvuus mahdollistaa alistuksen. Seuraavaksi etsin vastauksia vahvan naisen varjosta. Siellä nimittäin kyyristelee toinen hahmo, jonka ääriviivat ovat jotenkin sumuisia ja pakenevia.

Pikku Myyn tai Peppi Pitkätossun kääntöpuolena on usein perinteisen feminiininen nainen tai tyttö. Niiskuneidit ja Annikat eivät uskalla avata suutaan, he ovat epävarmoja eivätkä oikein itsekään usko asiaansa. He ovat kilttejä miellyttäjiä joiden osa elämässä on keittää kahvia ja valvoa öisin miettimässä kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt osata sanoa päivällä.

Jos vastakkainasettelua katsoo hieman tarkemmin, kuvio vaikuttaa mutkikkaammalta. Paljastuu, että kilteillä tytöillä on hämmästyttävää valtaa. Julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, että he esimerkiksi hallitsevat koulujärjestelmää jollakin salaperäisellä nössöyden voimalla. Kilteillä tytöillä on kuulemma hegemonia jopa ammattikoulussa, josta he sulkevat ulos ne jotka sinne todella ansaitsisivat päästä. Lisäksi kiltit tytöt kuuluvat olevan todellisia syyllisiä poliittisiin ongelmiin, sillä he antavat pahojen asioiden tapahtua. Ja samalla he ovat muutosten ja yhteiskunnallisen liikkeen tiellä, estävät kaiken edistyksen. Pahimmassa tapauksessa he poliittisen korrektiuden vaatimuksellaan estävät vielä sananvapaudenkin.

Ehdotan, että kiltin tytön kategoria ei ole yhtenäinen eikä yksiselitteisen heikko tai vahva. Epäilen, että niin sanottujen kilttien ja herkkien joukossa on yllättävän vahvoja naisia, joiden vahvuus ei vain ole tunnistettavissa niin helposti, koska se ei manifestoidu kovaäänisyytenä tai jätkämäisyytenä. Kiltin tytön kategoriaan sijoittaminen saattaa myös olla vaientamisen keino ja tapa rajoittaa alisteisessa asemassa olevien pyrkimystä saada tilaa ja valtaa.

Palatakseni edellisen merkinnän poliittiseen korrektiuteen: on huomattavan helppo leimata poliittisen korrektiuden vaatimus heikkoudeksi. Seksistiseen ja alistavaan puheeseen ja käytäntöihin puuttuminen näyttäytyy silloin ylenmääräisenä herkkyytenä ja rasittavana hienosteluna, pelkureiden touhuna. On silti syytä kysyä, kuinka heikkoa seksismiin puuttuminen oikestaan on, ja mikä on puuttumisen vaihtoehto.

Mikäli vahvuus ymmärretään vain pärjäämisenä, sietämisenä ja kestämisenä, ei sen seurauksena koskaan ole muutosta. Ns. vahva nainen on jopa kätevä ase silloin, kun kilttien tyttöjen valta tuntuu karkaavan hallinnasta. Riittää, että työpaikalla on yksi vahva nainen joka on edennyt esimiesasemaan. Se tarkoittaa, että syrjintää ei ole, ja kenenkään ei tarvitse muuttaa toimintaansa. Ja jos joku yrittää puuttua asiaan, on puuttuminen helppo leimata kyvyttömien ja heikkojen valittamiseksi.

Ja jos yhdellä naisella on kivikorvat ja rautainen toleranssi kähminnälle, on helppo leimata kaikki muut naiset yliherkiksi valittajiksi. Jutun ironia piilee tietenkin siinä, että kyetäkseen ylipäätään toimimaan maailmassa jokainen nainen on tottunut sulkemaan korvansa ja sietämään lähentelyä tai typeriä vitsejä. Vaihtoehdot ovat siis joko vaieta ja kestää ja tai avata suunsa ja puuttua asioihin. Kumpikaan ei ole erityisen helppo tai mukava vaihtoehto.

Onko vahvuutta se että kykenee porskuttamaan eteenpäin vaikeissa olosuhteissa, vai onko vahvuutta se että pysähtyy ja pyrkii muuttamaan olosuhteet? Ja kenen etu lopulta on, jos vahva yksilö painaltaa eteenpäin ja samalla (tahtomattaan) antaa toisille mahdollisuuden vaientaa vaatimukset oikeudenmukaisuudesta?

Kyse on siis lopulta vahvuuden määrittelystä. Mitään ei tapahdu, jollemme uskalla avata suutamme ja puuttua asioihin. Mutta mitään ei myöskään tapahdu silloin, jos suunvuoron saatuamme puhumme vain omasta puolestamme ja ihannoimme yksilöllistä pärjäämistä.

Vahvuuden on oltava kollektiivista, muuten se kääntyy itseään vastaan. Yksittäisten vahvojen naisten ihailun lisäksi tarvitaan siis joukkovoimaa, joka ei typisty kiltin tytön tai vahvan naisen määritelmiin. Vain siten voidaan raivata myös heikommille tilaa olla ja hengittää, ja vain siten heikoista voi tulla vahvoja.

Kukkahatut ja poliittinen korrektius

by

Eräässä keskustelussa nimesimme ongelman kukkahattudilemmaksi. Kyse on siitä, että sukupuoli- ja seksuaalipoliittisesti edistyksellisten ajatusten ja vaatimusten (kuten vaatimus emansipaatiosta tai yhdenvertaisuudesta) esittäminen on tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa käsittämättömän helppo leimata turhanpäiväiseksi poliittiseksi korrektiudeksi ja kukkahattutätien touhuksi – etenkin jos ja kun nämä ajatukset ja vaatimukset tulevat naisilta tai naisliikkeeltä.

Sama kuvio toistuu eri yhteyksissä: seksismiin tai epätasa-arvoon puuttuminen on väsyttävää moralisointia, joka vie huomion pois tärkeämmistä asioista. Naisten oikeuksien puolesta kamppaileminen on huumorintajuttomuutta ja tiukkapipoisuutta – ja se puolestaan on pahin mahdollinen synti. Poliittisen korrektiuden vaatimus on turhanpäiväinen sillä hauskinta on olla mahdollisimman epäkorrekti.

Erikoisinta kuviossa on, että syytökset tulevat kaikkein useimmin juuri siltä suunnalta, joka identifioi itsensä edistykselliseksi ja yhteiskunnallisesti radikaaliksi.

On kiinnostavaa, että edes niin räikeä ja ilmeinen käsite kuin ”kukkahattutäti” ei herätä huomaamaan, että yllämainitun kaltaisessa argumentoinnissa on kyse sukupuolittuneesta leimaamisesta ja vallankäytöstä sekä taitavasta uhrinkääntötempusta, jonka avulla on täysin legitiimiä pilkata niitä, jotka todellisuudessa ovat heikoimmassa asemassa. Vanhempi naisihminen – kenelläpä olisi enemmän yhteiskunnallista valtaa, kukapa olisi paremmin soveltuva radikaalin yhteiskunnallisen muutosliikkeen ykkösviholliseksi? Hmm.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat sitä hiljaista työvoimaa, joka pyörittää suurta osaa  kulttuurielämästä ja joka tuottaa suuren osan siitä hoivasta ja huollosta jota yhteiskunta ja sen osalliset tarvitsevat. Ompelukerhojen, seurakuntatyön, kirjallisuuspiirien, kesäteattereiden ja soppatykkien merkitys vain tuntuu jäävän yleensä huomiotta silloin, kun puhutaan kansalaisaktiivisuudesta, solidaarisuudesta tai omaehtoisesta kulttuurituotannosta. Naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus on merkittävää, mutta se ei useinkaan ole poliittisesti suuntautunutta. Siksipä onkin mielenkiintoista, että harvat poliittisen toiminnan ilmaisut leimataan mistään mitään ymmärtämättömien akkojen konservatiiviseksi moralismismiksi.

Kysymys moralismista on tärkeä, sillä rajanveto moralismin ja moraalin välillä on juuri se kohta, jossa poliittisia ulossulkemisia tehdään. Kovin moni tuskin ajattelee, että moraali tai oikeudenmukaisuuden taju olisi itsessään jotenkin poliittisesti väärin tai konservatiivista. Moraalin kääntäminen moralismiksi tarkoittaa, että oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tulee tekopyhää paheksumista. Esimerkiksi seksistiseen mainontaan puuttumisesta tulee mahdotonta, jos kysymys sukupuolijärjestelmää tukevan toiminnan muuttamisesta käännetään kysymykseksi moralistisesta konservatismista. Väitän, että useimmat feministiset vaatimukset ovat aidosta huolesta ja kokemuksista lähteviä puheenvuoroja, eivät oman erinomaisuuden pönkittämiseksi tai muiden väheksymiseksi laadittuja moralistisia  kannanottoja.

Poliittinen korrektius on hankala kysymys, sillä ajatus epäkorrektiudesta radikaalina muutosvoimana ei ole täysin tuulesta temmattu. Korrektiuden vaatimukset voivat olla alistavia ja tukahduttavia, ja niitä on myös tarpeen rikkoa ja kyseenalaistaa. On kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, minkälaisesta poliittisesta korrektiudesta on kyse, ja kenen etuja korrektius milloinkin palvelee. On eri asia kyseenalaistaa valtaapitävien käsitys korrektista käytöksestä kuin tukea alistavia ja hegemonisia käytäntöjä siksi että ne ovat jollakin tavalla sidoksissa epäkorrektiuteen.

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole moralismin tuotosta, vaan päinvastoin pyrkimystä puuttua kaksinaismoralismiin. Poliittisen korrektiuden vaatimus antaa keinon puuttua toimintaan, jossa saatetaan virallisesti tukea tasa-arvoa ja käytännössä toimia syrjivästi ja alistavasti. Samalla poliittisen korrektiuden vaatimus tuo poliittista voimaa sellaisissa tilanteissa, joissa keinot puuttumiseen olisivat muuten hyvin vähäiset. Hyvä esimerkki on virolaisen ostoskeskuksen markkinointikampanja, jossa naiset esitettiin seksiorjina. Räväkkää ja poliittisesti epäkorrektia, hauskaakin jopa. Tuskin kuitenkaan kovin hauskaa esimerkiksi niiden virolaisnaisten mielestä, jotka tekevät seksityötä huonoin työehdoin ja jatkuvan väkivallan uhan alla. Naisjärjestöt puuttuivat kampanjaan, onneksi. Puuttuminen oli tehokasta, koska oli olemassa ajatus siitä mikä on poliittisesti korrekti tapa esittää naisia mainoksissa.

Kyse on näkökulmaerosta: se, mikä yhdelle on jännittävää ja rajoja rikkovaa on toiselle vain saman vanhan vallankäytön toisintoa. Tavallaan kyse on myös eri todellisuuksista, joiden pohtiminen on osaltaan havainnollista: mikä on se todellisuus, jossa naisten kuvaaminen seksiorjina vaikuttaa hyvältä ja hauskalta idealta mainoskampanjaksi? Kenen todellisuudesta on kyse?

Tähän liittyen kiinnostava huomio löytyy myös lesbofeminismin kiistanalaisen rautarouvan Sheila Jeffreysin kirjasta Unpacking Queer Politics. Jeffreys huomauttaa, että USA:ssa ja Britanniassa poliittisen korrektiuden pilkkaaminen ja vähättely ilmestyi yhteiskunnalliseen keskusteluun 80- luvun lopulla ja 90-luvun alussa samaan aikaan, kun vapaa markkinatalous ja thatcherilainen oikeistolainen politiikka syrjäyttivät 60-luvun vapautusliikkeiden uudistuspolitiikan. Feministiset ja antirasistiset pyrkimykset tukahdutettiin nimeämällä ne poliittiseksi korrektiudeksi: ’politically correct’ was a term of abuse used automatically and unthinkingly by many, whenever challenges were raised to practices which entrenched the rights and interests of rich white men (Jefffreys 2003, 32).

Viittaus sekä antirasistiseen että feministiseen toimintaan ei ole sattumaa, ja vielä vähemmän sattumaa on että kukkahattutädeistä puhutaan nimenomaan näissä kahdessa yhteydessä. Onkin tärkeää huomata, että keskustelu poliittisesta korrektiudesta liittyy nimenomaan keskusteluun seksismistä ja rasismista. Katukuvan vähäpukeisia naisia paheksuvat moralistit ovatkin ilmeisesti juuri niitä samoja, jotka höpöttävät monikulttuurisuudesta ja hyysäävät vielä homojakin. Poliittisesta korrektiudesta tunnutaankin keskustelevan osana salaliittoa, jonka Suomessa muodostavat feministit, muslimit ja homot. Tätä hegemonista ryhmittymää vastaan asettuu poliittisesti epäkorrektien joukko, jonka muodostavat valkoiset suomalaiset heteromiehet. Poliittisen korrektiuden vaatimus on ilmeisesti se pääasiallinen mekanismi, jolla tätä joukkoa alistetaan. Tähän liittyy tietenkin myös paheksunnan herättäminen hyvin sukupuolittuneena toimintamallina: pojat ovat poikia, mutta pahinta maailmassa on kadulle pissaava tyttö. Epäkorrektius on toisille toinen luonto, kun taas toisten kohdalla se on inhottavaa ja luonnotonta.

Toisaalta poliittisen korrektiuden vaatimus on myös yksi antifeministien  hyödyntämä strategia, jota käytetään esimerkiksi väkivaltakeskusteluissa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei ole poliittisesti korrektia puhua miesten tekemästä väkivallasta ellei samaan hengenvetoon huomauta, että naisetkin lyövät. Tämänkaltaisen poliittisen korrektiuden kyseenalaistaminen ei tunnu olevan muiden kuin muutamien harvojen feministien intresseissä.

Kysymys poliittisesta korrektiudesta ja epäkorrektista toiminnasta ei siis ole yksiselitteinen. Siksi onkin tärkeää rikkoa keskustelun kaavaa ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia siitä, minkälainen poliittinen strategia korrektiuden korostaminen missäkin tilanteessa voi olla. Erityisen tärkeää on tunnistaa ne voimasuhteet, joita poliittisen korrektiuden, epäkorrektiuden, moralismin ja kukkahatturetoriikan kautta piilotetaan ja vahvistetaan.

Vatkaushommia

by

Erehdyin lukemaan pornonovelleja. Kirjan takakansiteksti vaikutti lupaavalta: ”Näissä novelleissa perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan, ja todellisten ihmisten elämänmakuiset vartalot koskettavat toisiaan niin, että niihin jää jälki.” Positiivista ja kumouksellista pornoa! Tai ainakin kiinnostavaa eroottista kirjallisuutta.

Ymmärrän pornonovellin genren siten, että tekstien tarkoituksena on jonkinsortin eroottisen mielihyvän ja jännitteen tuottaminen, kiihottaminen. Että tekstit kertovat halusta ja haluamisesta niin että niihin voi samastua tai että niiden kautta voi kokea seksuaalisuutensa. Porno voi olla hauskaa, surullista tai ahdistavaakin, mutta aina sen on oltava kiinnostavaa ja edes jollakin tavalla (edes mielikuvitusta)  kiihottavaa.

Lukemani pornonovellit eivät kiihottaneet vaan aiheuttivat lähinnä huvitusta, myötähäpeää ja kiukkua.

Kaikki kokoelman novellit liikkuvat arkisissa suomalaisissa maisemissa, esimerkiksi niminovelli kuvaa keski-ikäisen tutkijanaisen ja opiskelijapojan suhdetta yliopistolla. Muissa novelleissa käydään maaseudulla, notkutaan baarissa tai kahvilassa ja pannaan kerrostaloasunnoissa.

Miellän erotiikan tai pornon fantasiana, jonka hienous on juuri arjen ylittämisessä. Miksi minua kiinnostaisi tai kiihottaisi, kuinka opiskelijapoika laittaa kondomin paikoilleen, tai kuinka hän siteeraa Adornoa? Eiköhän nämä opiskelijapojat ja heidän siteerauksensa ole jo tähän ikään nähty ja kuultu.  Paljon enemmän kiinnostaa, millaista jälkeä syntyy silloin, kun seksuaalisuus sijoitetaan irti arjesta, kuvitteelliseen maailmaan jossa toimii oma logiikkansa, jossa halu voi muuntautua ja karata yllättävään suuntaan.

Novellikokoelmassa tällainen halun yllättävä suunta on se, että eroottisen halun kohteena kuvattu henkilö E paljastuukin lopussa mieheksi, mikä merkitsee, että kyseessä olikin – tadaa – homosuhde. Ehkä tarkoituksena oli, että lukija olisi halunnut E:tä ja siten lukijan halu olisi käännetty toiseen sukupuoleen – ongelmana tässä oli ensinnä se, että lukijana en kyennyt samastumaan E:n haluamiseen – riippumatta hänen sukupuolestaan. Toiseksi: rajojen rikkominen ei voi tarkoittaa vain sitä, että sukupuoli ei ollutkaan tämä vaan tuo. Tai että nainen ei ollutkaan nuori eikä miehellä seisonut. Tietyissä yhteyksissä em. seikat toki rikkovat rajoja, mutta pornonovelleissa? Suurin osa miehistä joutuu tulemaan toimeen ajoittaisten erektiohäiriöiden kanssa, mutta en ymmärrä miksi minun pitäisi kiihottua tästä? Ja onko erektio-ongelmista kiihottuminen jotenkin arvokkaalla tavalla kumouksellista? Tai miksi ikäero suhteessa on niin merkittävä asia, että se riittää ”sekoittamaan valtarakennelmat”?

Pahimmillaan kokoelman novellit ovat huonompia ja kliseisempiä kuin Reginassa (jossa joskus on myös ihan oikeasti kiihottavaa luettavaa). Esimerkiksi sopii novelli menestyneestä kaupunkilaisnaisesta ja tämän maalle jääneestä entisestä heilasta. Novelli toteuttaa kaikki maalaismiehiin ja kaupunkilaisnaisiin liitetyt stereotypiat – peräkammarin vaitonainen mies ja isot kädet, huoh. Saman tarinan luin kesällä Me Naisten romanttisten lukijakertomusten joukosta.

Tämä liittyy todelliseen ongelmaan, jonka kokoelman kirjoittajat varmasti ovat tiedostaneet: olemassa olevat sanomisen tavat ovat riittämättömiä ja tuntuvat urauttavan seksin kuvaukset sellaiseen uomaan, jossa ei voi syntyä mitään kumouksellista tai edes erityisen kiihottavaa.

Läpi kokoelman toistuvat sekä romanttiset että eroottiseen viihteeseen kuuluvat kliseet, joita höystetään käsittämättömän kököillä ilmaisuilla. Pornoa ilmeisesti tehdään siten, että kirjoitetaan ”täsmällisiä kuvauksia” sukupuoliaktista. Ikävä vain, että pelkkä täsmällisyys ei tee kuvauksista kiihottavia. Kaiken pumppaamisen, vatkaamisen, imemisen ja lirpsuttelun seurauksena on lähinnä fyysinen pahoinvointi, mikä tuskin oli toivottu reaktio.

On tietenkin arvokasta, että joku edes yrittää kirjoittaa jotakin valtavirrasta poikkeavaa, ja että (nuoret) naiset haluavat itse tehdä itselleen pornoa (ei sitä ainakaan kukaan muu meille tee). Ehkä jo seuraava pornonovellikokoelma onnistuu karistamaan teennäisyyden ja vie tekstiä uuteen suuntaan – joko ronskisti nuhjuisempaan ja rosoisempaan tai reippaasti arjen yläpuolelle – ja ehkä seuraava kokoelma on kiinnostava myös kaunokirjallisena työnä.

Suurin ongelma novelleissa on kuitenkin lopulta halun ja haluamisen tyhjiö. Seksuaalisuutta ei onnistuta kuvaamaan muuna kuin haluttavuutena tai panemisena. Ehkä juuri siksi novellit eivät kiihota eikä niihin synny jännitteitä. Halu, ja erityisesti naisen halu, on kulttuurissa samaan aikaan tabu ja loputtomiin ladattu ilmiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin halun kuvaaminen todellisena, koettuna ja tunnettuna, ristiriitaisena, pakenevana – mitä kaikkia olomuotoja sillä onkaan. Silti: on kohtuullisen huolestuttavaa,  jos naiset eivät onnistu kuvaamaan uskottavasti seksuaalista halua edes silloin, kun nimenomaan pyrkivät kirjoittamaan ”erilaista” pornoa.

Pornonovellien vastaparina luin Anaïs Ninin päiväkirjaa. Nin kirjoittaa hyvin vähän seksiakteista mutta sitäkin enemmän halusta, ja onnistuu luomaan aivan toisenlaisia jännitteitä, virittämään lukijan kiihottuneeseen tilaan ja analysoimaan seksuaalisuutta älykkäästi.

Siispä: lisää Niniä kiitos, ja vähemmän pikkunokkelia vatkaushommia.