Vatkaushommia

Erehdyin lukemaan pornonovelleja. Kirjan takakansiteksti vaikutti lupaavalta: “Näissä novelleissa perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan, ja todellisten ihmisten elämänmakuiset vartalot koskettavat toisiaan niin, että niihin jää jälki.” Positiivista ja kumouksellista pornoa! Tai ainakin kiinnostavaa eroottista kirjallisuutta.

Ymmärrän pornonovellin genren siten, että tekstien tarkoituksena on jonkinsortin eroottisen mielihyvän ja jännitteen tuottaminen, kiihottaminen. Että tekstit kertovat halusta ja haluamisesta niin että niihin voi samastua tai että niiden kautta voi kokea seksuaalisuutensa. Porno voi olla hauskaa, surullista tai ahdistavaakin, mutta aina sen on oltava kiinnostavaa ja edes jollakin tavalla (edes mielikuvitusta)  kiihottavaa.

Lukemani pornonovellit eivät kiihottaneet vaan aiheuttivat lähinnä huvitusta, myötähäpeää ja kiukkua.

Kaikki kokoelman novellit liikkuvat arkisissa suomalaisissa maisemissa, esimerkiksi niminovelli kuvaa keski-ikäisen tutkijanaisen ja opiskelijapojan suhdetta yliopistolla. Muissa novelleissa käydään maaseudulla, notkutaan baarissa tai kahvilassa ja pannaan kerrostaloasunnoissa.

Miellän erotiikan tai pornon fantasiana, jonka hienous on juuri arjen ylittämisessä. Miksi minua kiinnostaisi tai kiihottaisi, kuinka opiskelijapoika laittaa kondomin paikoilleen, tai kuinka hän siteeraa Adornoa? Eiköhän nämä opiskelijapojat ja heidän siteerauksensa ole jo tähän ikään nähty ja kuultu.  Paljon enemmän kiinnostaa, millaista jälkeä syntyy silloin, kun seksuaalisuus sijoitetaan irti arjesta, kuvitteelliseen maailmaan jossa toimii oma logiikkansa, jossa halu voi muuntautua ja karata yllättävään suuntaan.

Novellikokoelmassa tällainen halun yllättävä suunta on se, että eroottisen halun kohteena kuvattu henkilö E paljastuukin lopussa mieheksi, mikä merkitsee, että kyseessä olikin – tadaa – homosuhde. Ehkä tarkoituksena oli, että lukija olisi halunnut E:tä ja siten lukijan halu olisi käännetty toiseen sukupuoleen – ongelmana tässä oli ensinnä se, että lukijana en kyennyt samastumaan E:n haluamiseen – riippumatta hänen sukupuolestaan. Toiseksi: rajojen rikkominen ei voi tarkoittaa vain sitä, että sukupuoli ei ollutkaan tämä vaan tuo. Tai että nainen ei ollutkaan nuori eikä miehellä seisonut. Tietyissä yhteyksissä em. seikat toki rikkovat rajoja, mutta pornonovelleissa? Suurin osa miehistä joutuu tulemaan toimeen ajoittaisten erektiohäiriöiden kanssa, mutta en ymmärrä miksi minun pitäisi kiihottua tästä? Ja onko erektio-ongelmista kiihottuminen jotenkin arvokkaalla tavalla kumouksellista? Tai miksi ikäero suhteessa on niin merkittävä asia, että se riittää “sekoittamaan valtarakennelmat”?

Pahimmillaan kokoelman novellit ovat huonompia ja kliseisempiä kuin Reginassa (jossa joskus on myös ihan oikeasti kiihottavaa luettavaa). Esimerkiksi sopii novelli menestyneestä kaupunkilaisnaisesta ja tämän maalle jääneestä entisestä heilasta. Novelli toteuttaa kaikki maalaismiehiin ja kaupunkilaisnaisiin liitetyt stereotypiat – peräkammarin vaitonainen mies ja isot kädet, huoh. Saman tarinan luin kesällä Me Naisten romanttisten lukijakertomusten joukosta.

Tämä liittyy todelliseen ongelmaan, jonka kokoelman kirjoittajat varmasti ovat tiedostaneet: olemassa olevat sanomisen tavat ovat riittämättömiä ja tuntuvat urauttavan seksin kuvaukset sellaiseen uomaan, jossa ei voi syntyä mitään kumouksellista tai edes erityisen kiihottavaa.

Läpi kokoelman toistuvat sekä romanttiset että eroottiseen viihteeseen kuuluvat kliseet, joita höystetään käsittämättömän kököillä ilmaisuilla. Pornoa ilmeisesti tehdään siten, että kirjoitetaan “täsmällisiä kuvauksia” sukupuoliaktista. Ikävä vain, että pelkkä täsmällisyys ei tee kuvauksista kiihottavia. Kaiken pumppaamisen, vatkaamisen, imemisen ja lirpsuttelun seurauksena on lähinnä fyysinen pahoinvointi, mikä tuskin oli toivottu reaktio.

On tietenkin arvokasta, että joku edes yrittää kirjoittaa jotakin valtavirrasta poikkeavaa, ja että (nuoret) naiset haluavat itse tehdä itselleen pornoa (ei sitä ainakaan kukaan muu meille tee). Ehkä jo seuraava pornonovellikokoelma onnistuu karistamaan teennäisyyden ja vie tekstiä uuteen suuntaan – joko ronskisti nuhjuisempaan ja rosoisempaan tai reippaasti arjen yläpuolelle – ja ehkä seuraava kokoelma on kiinnostava myös kaunokirjallisena työnä.

Suurin ongelma novelleissa on kuitenkin lopulta halun ja haluamisen tyhjiö. Seksuaalisuutta ei onnistuta kuvaamaan muuna kuin haluttavuutena tai panemisena. Ehkä juuri siksi novellit eivät kiihota eikä niihin synny jännitteitä. Halu, ja erityisesti naisen halu, on kulttuurissa samaan aikaan tabu ja loputtomiin ladattu ilmiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin halun kuvaaminen todellisena, koettuna ja tunnettuna, ristiriitaisena, pakenevana – mitä kaikkia olomuotoja sillä onkaan. Silti: on kohtuullisen huolestuttavaa,  jos naiset eivät onnistu kuvaamaan uskottavasti seksuaalista halua edes silloin, kun nimenomaan pyrkivät kirjoittamaan “erilaista” pornoa.

Pornonovellien vastaparina luin Anaïs Ninin päiväkirjaa. Nin kirjoittaa hyvin vähän seksiakteista mutta sitäkin enemmän halusta, ja onnistuu luomaan aivan toisenlaisia jännitteitä, virittämään lukijan kiihottuneeseen tilaan ja analysoimaan seksuaalisuutta älykkäästi.

Siispä: lisää Niniä kiitos, ja vähemmän pikkunokkelia vatkaushommia.

Kokemuksista

Edellinen Hyvä jätkä -teksti oli vaikea ja hidas kirjoittaa. Syitä oli useita.

Ensinnäkin tuntui, etten millään kykene kirjoittamaan auki niitä erilaisia epämääräisiä vaivautuneisuuden ja hankaluuden tunteita, joita ajoittain koin ja koen. En tiennyt kuinka niitä voisi kutsua ja mihin ne oikeastaan liittyivät. Samaan aikaan tuntui, että tämä on tärkeä asia ja vaikuttaa arkeeni, että tästä on kyettävä kirjoittamaan. Tässä kohtaa oli suuri apu keskusteluista eri ihmisten kanssa. Keskustellessa tajusin, että nämä asiat ovat hankalia ja kivuliaita myös muille ja samalla hahmottui, minkälaisten käsitteiden kautta näistä ehkä voi puhua.

Tekstistä tuli kärjistetty. Olin kiinnostuneempi sanomaan asioita täsmällisesti ja vakuuttavasti kuin ottamaan huomioon tunteiden ja kokemuksen ristiriitaisuuden ja satunnaisuuden. Samalla tekstistä tuli myös hyvin henkilökohtainen, mikä ei sekään ollut kovin helppoa. Ajattelen, että kyetäkseen artikuloimaan hankalia asioita on rohjettava kirjoittaa myös henkilökohtaisesti. Ja samalla on kyse myös kokemusten yksilöllisyydestä: en voisi kirjoittaa esimerkiksi “naisten” kokemuksista, sillä kullakin on omansa eivätkä ne välttämättä kohtaa.

Vaikeaa on myös sukupuolen merkityksen jäljittäminen, ja siksikin oli kirjoitettava henkilökohtaisen kokemuksen ja intuition kautta. Erilaiset tilanteet eivät määrity pelkästään sukupuolen kautta, eivätkä myöskään kokemukset – siksi en haluakaan kirjoittaa naisten kokemuksista yleisellä tasolla. Silti on sellainen olo, että sukupuolella on asian kanssa jotakin tekemistä – vaikka syy-seuraus-suhteet eivät ole yksiselitteiset eivätkä aukottomasti perusteltavissa. Kyse on kokemuksesta ja tulkinnasta, eikä näitä ole oikeastaan mahdollista erottaa.

Henkilökohtaisten kokemusten jakamisella on tärkeä tehtävä feministisessä liikkeessä. On tärkeää tietää, mitkä kokemukset ovat jaettuja, ketkä niitä jakavat ja miksi. Lisäksi on (edelleen) tärkeää sanoittaa ja tehdä näkyväksi erilaisia kokemuksia, jotka arjessa jäävät vaietuiksi – juuri sellaiseksi epämääräiseksi hankaluuden tunteeksi, jota edellä kuvasin. Voimauttavinta feminististä toimintaa on sellainen, jossa oma elämä ja arki tulevat ymmärrettäviksi ja erilaiset vaikeat asiat asettuvat laajempiin yhteyksiin.

Henkilökohtaisuudessa ja kokemuksellisuudessa on kuitenkin vaaransa, etenkin kun ne useimmiten ulottuvat yhtä henkilöä kauemmas ja silloin on kuvattava ja otettava kantaa myös toisten toimintaan. Hankalista kokemuksista on vaikea kirjoittaa tai puhua syyttämättä ketään. Joskus syytökset ovat paikallaan, mutta useimmiten rakentavimmat keskustelut syntyvät, jos toinen osapuoli ei ole valmiiksi puolustusasemissa. Paradoksaalisesti juuri tämän takia on välttämätöntä  turvautua henkilökohtaisuuteen: jos kuvaan, kuinka minä asiat koen, jätän tilaa myös toisten kokemuksille. Asioiden muuttaminen lähtee yksittäisistä tilanteista, yksittäisistä ihmisistä ja arjesta, ei yleisluontoisesta teoretisoinnista (jolla toki on paikkansa, sillä sen avulla arjen näkymättömät, käsittämättömät  asiat usein muuttuvat näkyviksi ja ymmärrettäviksi).

Aina syytösten välttäminen ei onnistu, ei keskusteluissa eikä tekstin tasolla. Joskus on kuitenkin olennaista, että rohkaistuu avaamaan keskustelun – kokemusten näkyväksi tekeminen avaa keskusteluyhteyksiä eri suuntiin – sekä niihin jotka jakavat kokemuksen että niihin, jotka eivät sitä ymmärrä. Ja silloin asiat liikahtavat eteenpäin.

Kokemuksista, niiden vaikeudesta ja tärkeydestä, on feministisessä kirjallisuudessa puhuttu paljon. Hankalinta kokemusten jakamisessa tuntuu olevan juuri se, että olisi päästävä yksittäisen puheen tasolta jollakin tavalla jaettuun keskusteluun, ja samalla yksittäiset ja jaetut kokemukset olisi kyettävä näkemään yhteydessä laajempiin, rakenteellisiin kysymyksiin. Tähän on feministisessä tutkimuksessa käytetty esimerkiksi muistelutyön menetelmää, jossa siinäkin on omat ongelmansa. Usein palataan kysymyksiin vallasta: kuka puhuu ja ketä kuunnellaan? Kenen kokemuksilla on arvoa, minkälainen arvo millekin kokemukselle annetaan?

Ongelmista huolimatta ajattelen, että juuri kokemuksellisuus on asia, josta on pidettävä kynsin hampain kiinni. Vaikka kokemukset olisivat miltei mahdottomia sanoittaa, vaikka ne olisivat yksittäisiä, vaikka ne tuntuisivat mitättömiltä ja merkityksettömiltä. Vaikka ne olisivat keskenään ristiriitaisia. Sillä jos feministinen (tai mikä tahansa yhteiskunnallinen/poliittinen) liike ei kykene puhumaan jokapäiväisestä, moninaisesta arjesta, jää teoria hyödyttömäksi.

Kokemuksellisuuden näkökulmasta internet on sekä hyvä että huono paikka toimia. Useimmiten käy niin, että feministisille nettisivuille kirjoitetut tekstit päätyvät päivittelemään maailman pahuutta. Audi-Kiesin tapauksesta on helppo raivota sivutolkulla, ja raivon purkamisella on toki funktionsa. Vuosien raivoamisen jälkeen kuitenkin turhautuu. On mukavaa, että muutkin ovat samaa mieltä, mutta mikään ei tunnu muuttuvan ja rakkikoirana toimimisesta saa useimmiten vain huonon mielen. Samoin foorumien ja sähköpostilistojen keskusteluketjut usein toistavat samoja argumentteja vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen eri keskustelijoiden jähmettyessä puolustamaan omia asemiaan.

Siksi olisi tarpeellista löytää toisenlaisia kirjoittamisen tapoja, sellaisia jotka voisivat jollakin tavalla voimauttaa, antaa toivoa ja kannustaa toimimaan. Kokemuksellisuus voi olla yksi keino tähän, mikäli se toimisi samalla tavoin kuin feminististä kirjallisuutta lukiessa tai toisten kanssa keskustellessa. En tiedä onnistuuko se – Kumous on yritys siihen suuntaan yhtä lailla kuin yritys pariin muuhunkin suuntaan.

Internetin ongelmana on, että henkilökohtaisuus blogissa on eri asia kuin henkilökohtaisuus luottamuksellisissa keskusteluissa. Kuinka puhua hankalista asioista niin, että kykenee samalla suojelemaan sekä itseään että muita? Tästä huolimatta uskon, että kirjoittaminen avoimeen blogiin voi tarjota uudenlaisia yhteyksiä ja olla toisella tavalla merkityksellistä kuin vaikkapa kahdenkeskinen keskustelu. Blogiteksteillä voi siis olla paikkansa julkisen ja yksityisen välimaastossa.

Tärkeää on, että tekstit eivät jää yksittäisiksi teksteiksi – niiden tehtävä on toimia osana arjen keskusteluja ja välineinä rakentaa ja jatkaa sekä omaa että yhteistä ajattelua. Sitä, kuinka hyvin tämä onnistuu, ei voi tietää etukäteen. Kumouksen kokemuksellisten tekstien ei ole tarkoitus toimia tiedotuskanavana yhdestä yhtenäisestä naisen tai naiseuden kokemuksesta, jonka perustalle feministinen agenda olisi rakennettava. Sen sijaan niiden tarkoitus on etsiä keinoja puhua asioista, tunnustella ja tehdä tiettäväksi mitä kaikkea sukupuoli kenties arjessa ja henkilökohtaisella tasolla voi eri ihmisille merkitä. Kokemuksellisuuden vastapainona tarvitaan myös toisenlaisia tekstejä, joiden tehtävä on teoreettisempi: vaikkapa selventää ja pohtia käsitteellisiä leimoja, joihin kokemuksen perusteella arjessa törmää. Samalla tarvitaan myös yhteyksiä tietoverkkojen ulkopuolella, jotta keskustelu voisi liikkua tekstin tasolta toiselle ja tilanteesta toiseen.

Hyvä jätkä

Emme halua lokeroida ihmisiä sukupuolen mukaan. Kuitenkin: sukupuolten välillä on kuilu, johon törmää useammin kuin haluaisi. Toki kaikkien ihmisten välillä on ylittämättömiä eroja, eikä koskaan voi olla mitään täydellistä yhteyttä tai yhteisymmärrystä. Tuntuu kuitenkin siltä, että useasti nämä ylittämättömät erot liittyvät jotenkin sukupuoleen. Erityisesti silloin, kun erot syntyvät koska oma kokemusmaailma poikkeaa ratkaisevasti siitä todellisuudesta, jossa toinen elää.

Usein tuntuu myös siltä, että se toisen todellisuus on jotenkin annettu ja kyseenalaistamaton. Se on normi, ja omat kokemukset ovat poikkeama normista, niin outoja että niitä itsekin epäilee.

Omalla kohdallani tämäntyyppiset kokemukset ovat viime aikoina liittyneet yhteisiin porukoihin ja yhteiseen huumoriin. Ja tunteeseen siitä, että minun pitäisi jotenkin osata olla siellä toisessa todellisuudessa, nähdä asiat samalla lailla kuin muut ja unohtaa ne kokemukset, jotka ovat ristiriidassa yhteisesti jaetun kanssa.

Toisin sanoen: miesvaltaisessa porukassa oleminen on välillä vaikeaa, ja hyvänä jätkänä toimiminen uuvuttaa kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että ymmärtää liian hyvin olevansa kuitenkin lähtökohtaisesti erilainen ja ulkopuolinen (sukupuoli on ero, jonka ylittäminen tai ohittaminen ei vain tunnu olevan mahdollista)  ja toiseksi siksi, että yrittäessään olla mahdollisimman samanlainen ja kuulua porukkaan tekee jollain tavalla itseään vastaan. Siitä tulee hankala, turhautunut olo.

Erityisen hankalaa on silloin, kun toisten jutut eivät naurata. Tärkeintähän on kuitenkin, ettei tule leimatuksi tiukkapipo-ilonpilaajaksi. Ei kukaan halua leikkiä ilonpilaajan kanssa, eikä kukaan jaksa herkkänahkaisia femakkoja joiden nuttura on unohtunut ruuvipenkin puristusta muistuttaville kierroksille. Vakavamielisyys ei ole seksikästä, kiinnostavaa eikä rohkeaa.

Sovinistiset, seksistiset ja homofobiset jutut ovat ironista läppää. Ei niihin kukaan usko, niitä voidaan kertoa juuri siksi että meistä kukaan ei usko niihin. Muuten vain on tarve pönkittää (ei tietenkään homososiaalisuutta vaan no) kavereiden keskinäistä yhdessäoloa yhteisellä huumorilla. Kaikelle on saatava nauraa, pahinta on jos joutuu varomaan sanomisiaan tai harrastamaan itsesensuuria.

On siis pakotettava itsensä hymyilemään, ehkä vähän äidillisesti? Pojat on poikia. Eivät  ne mitään pahaa tarkoita, jos eivät hyvääkään. (Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Ja miksi minua ei oikeasti naurata?)

Myös seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat vaikeita. Nuorallakävelyä suorastaan. Parasta on, jos onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä seksikäs että fiksu mutta kuitenkin siten, että kukaan ei tunne oloaan tai asemaansa uhatuksi. Itse asiassa parasta on käyttää fiksuuttaan ja seksikkyyttään hyvän olon tuottamiseen muille. Siten saa turvattua myös oman asemansa, tulee tykätyksi ja halutuksi. Joskus jopa otetuksi vakavasti.

Täytyy osata olla rempseä (ja muistaa vaieta silloin kun pojilla on jotakin asiaa).

Täytyy olla mielipiteitä ja näkemyksiä (mutta niiden pitää olla oikeita ja ne eivät saa uhata ketään).

Täytyy olla seksikäs (mutta ei saa olla halpa eikä isotissinen).

Tämä kaikki väsyttää, mutta enimmäkseen myös  onnistuu. Hyväksytyksi tulemisen tunne on ihana. Joskus kuitenkin tuntuu kuin joku potkaisisi vatsaan: mitä kuvittelit, miksi kuvittelit että kuuluisit tähän kerhoon? Miksi edes halusit kuulua?

Ja kuitenkin nämä ovat ihmisiä joista välittää ja joiden kanssa haluaa viettää aikaansa. Juuri siksi kuulumattomuuden tunne on niin raskas.

Miesvihasta

Suomalaista feminismistä käytävää keskustelua leimaa outo piirre: feminismiä arvostellaan ja kritisoidaan varsin hanakasti, mutta kun kriitikoilta kysyy, että mitä he feminismillä tarkoittavat, vastaus on yleensä epämääräinen ja koskee jotakin aivan muuta kuin feminismiä. Valistuneimmilla on sanavarastossaan feminismin lisäksi toinenkin sivistyssana, sovinismi, ja yleensä feminismi määrittyykin asiaa tuntemattomissa keskusteluissa sovinismin vastakohdaksi.

Feminismi ja sovinismi eivät ole – eivätkä ole koskaan olleet – toistensa vastakohtia. Sovinismin käyttövoimana toimii ajatus toisen sukupuolen huonommuudesta. Sovinismissa oletetaan, että naiset ovat heikompia ja vähempiarvoisia kuin miehet. Sovinismi voi esiintyä myös käänteismuodossaan, jolloin kyseessä on miesviha. Miesvihaaja olettaa, että mies on sukupuolena heikompi ja vähempiarvoinen. Feministi vastustaa kumpaakin edellä mainituista näkemyksistä.

Feminismin käyttövoimana toimii ajatus, jonka mukaan mikään sukupuoli ei ole toista huonompi, mutta ei myöskään parempi. Ja tästä syystä millään sukupuolella ei tulisi olla a) yksinomaan sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia tai b) yksinomaan sukupuoleen perustuvia velvollisuuksia. Feministisen poliittisen tahdon taustalla toimii havainto siitä, että nyky-yhteiskunnassa sen paremmin etuoikeudet kuin velvollisuudetkaan eivät jakaannu tasan. Sekä naisilla että miehillä on sekä yksinomaan sukupuoliperustaisia etuoikeuksia että yksinomaan sukupuoliperustaisia velvollisuuksia. Oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainoisuudet eivät kuitenkaan ole samoja kaikille, vaan varioivat paitsi sukupuoliryhmien välillä, myös yksittäisen sukupuoliryhmän sisällä.

Miesvihasyytösten syvin ironia piilee siinä, että feminismi ja miesviha ovat toisensa poissulkevia kategorioita, samalla tavoin kuin vaikkapa antirasismi ja rasismi.

Feminismi ei pyri kääntämään sukupuolten välistä hierarkiaa ylösalaisin, vaan murtamaan koko hierarkian. Feministin märkä uni ei ole se, että miehistä tehdään seksiobjekteja, tai että johtoasemassa olevat naiset lausuisivat Audi-Kiesin tyyliin kommentteja miehistä: kyseessä on feministin painajainen. Feministi uneksii sen sijaan maailmasta, jossa sukupuoliperustaisille loukkaaville lausunnoille ja teoille ei löydy tilaa saati tarvetta.

Uskoisin tämän olevan yhtä merkityksellinen tavoite kaikille sukupuolille.

Miksi sitten feministi leimataan miesvihaajaksi?

Kenties ongelmana on länsimaisen (poliittisen) ajattelun joko/tai –logiikka. Se menee suunnilleen näin: Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan, ja jos olet jonkun muun kuin meidän puolella, et voi olla myös meidän puolellamme. Tästä logiikasta feministi kuitenkin kieltäytyy. Se että haluaa vaikkapa turvallista ja seksuaalisesta ahdistelusta vapaata liikkumatilaa öisessä kaupungissa ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi öistä kaupunkia, jossa nakkikioskilla ei tarvitsisi pelätä satunnaista väkivaltaa.

Sukupuolten pakotettu järjestys – se että sukupuoli jakautuu kahtia ja muodostaa toisilleen vastakkaiset ”naisten” ja ”miesten” ryhmät määrättyine tehtäväalueineen – aiheuttaa ongelmia niin naisille kuin miehillekin, ja erityisesti niille lukemattomille henkilöille, jotka eivät identifioidu kumpaankaan edellä mainituista kategorioista. Sukupuolijärjestelmän kipupisteet eivät kuitenkaan ole samoja kaikille: siinä missä joku laihduttaa pakonomaisesti, joku syö pakonomaisesti proteiinivalmisteita; siinä missä joku ei juhlissa haluaisi pukeutua hameeseen, joku ei väkivallan pelossa voi pukeutua julkisesti hameeseen.

Julkisessa keskustelussa halutaan luoda vastakkainasetteluita ja viholliskuvia, sillä se on yksinkertaisin keino oman aseman pönkittämiseen. Viholliskuvien käyttö on myös tapa kieltäytyä dialogista oman rajatun viiteryhmän ulkopuolella.

Feminismin nimittäminen miesvihaksi on suorastaan naurettavan helppoa.  Kun jonkin huhupuheista tutun aatteen päälle lyö valmiin leiman, aatteeseen itseensä ei tarvitse perehtyä eikä tutustua, ja oma maailmankuva pysyy rikkumattomana. Nimeämisen helppoudella on kuitenkin hintansa, sillä se kielii älyllisestä laiskuudesta ja siitä, ettei tunne – kenties haluakaan tuntea – käyttämiään käsitteitä ja keskusteluja joihin kuvittelee osallistuvansa.

Vielä tilasta

Tila-aiheinen teksti olisi kai syytä aloittaa viittauksella Virginia Woolfiin ja omaan huoneeseen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja näyttää siltä, että tila jota tarvitsemme ei ole “oma” siinä mielessä, että se olisi yksityinen tai yksilöllinen tila (joskaan ei pidä vähätellä oman huoneen konkreettista, materiaalista merkitystä). Ennemmin tarvitaan yhteinen huone, jossa yksityisen ja julkisen raja ei määrittäisi tilaa ja sen merkitystä. Sellainen tila, jota julkisen kentän pelisäännöt eivät rajoita, ja jossa yksityisestä voi tulla yhteistä?

Viime aikoina feministinen keskustelutila on kutistunut, viimeksi konkreettisesti silloin kun naistutkimuslista (pakon edessä) suljettiin keskustelulta. Avoimet listat ja foorumit toimivat huonosti, sillä ne keräävät keskustelijoiksi eniten niitä joita innostaa itsetarkoituksellinen provosointi. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että provosointi tai haastaminen olisi aina huono asia, päinvastoin. Feminismin hienous on jatkuvassa sekä oman että muiden ajattelun haastamisessa, ja feminismin vahvuus on itsekritiikissä.  Ongelmia syntyy silloin, jos liikkeen (tai tieteenalan) sisäinen, rakentava keskustelu peittyy aiheeseen pintapuolisesti perehtyneiden provokaattorien huonosti tähdättyihin heittoihin. Keskustelijoiden vaihtuessa jatkuvasti myös keskustelusta itsestään tulee jankkaavaa ja turhauttavaa: jäädään toistelemaan samoja argumentteja, sillä uudet keskustelijat eivät ole osanneet tai viitsineet ottaa selvää, mistä oikeastaan ovat puhumassa.

Samalla tuntuu, että keskustelutila on kutistunut myös arjessa: ympärillä ei (enää) ole ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia omista kokemuksista ja arkisesta elämästä siten, että asiat asettuisivat yksityisten huolten alueelta laajempiin yhteyksiin. Kaipaamme kokemuksia jakamisesta ja yhteisyydestä.

Tämän takia tarvitaan toisenlaisia keskustelutiloja. Tämän blogin tarkoituksena on toimia jonkinlaisena välittävänä tilana yksityiselle ja julkiselle. Kumouksessa emme ensisijaisesti halua suoralta kädeltä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tai keskustella feminismistä kaikkien halukkaiden kanssa. Siihen olemme kyllästyneet ja turhautuneet. Aitoa dialogia ei tunnu syntyvän, ja yhteisymmärryksen sijaan tuloksena on useimmiten vain entistä syvempiä juoksuhautoja. Sen sijaan haluamme ruokkia feminismin sisäistä keskustelua siten, että määritämme itse mistä keskustelemme ja millä tavalla – etsimme tapoja, jotka mahdollistaisivat jaetun ymmärryksen. Uskomme, että tarvitaan liikkeen sisäistä, rakentavaa ja haastavaa keskustelua ja toisaalta jaettuja näkökulmia arkeen ja yksityisiin kokemuksiin.  Tarvitaan sekä suljettua että avointa ajatustenvaihtoa, jotta feministinen liike voisi selvittää, mikä se on ja mitä se haluaa.

Kumous on suljettu tila, jossa tapahtuva keskustelu on mielekästä siksi, että toivomme sen luovan yhteisöllisyyttä ja siten mahdollistavan myös osallistumisen avoimiin keskusteluihin.

Suljettu tila tässä ei tarkoita, että sulkisimme keskustelun vain niihin näkemyksiin, joita itse kannatamme. Sen sijaan tilan sulkeminen tarkoittaa keskustelutilan suojelemista ei-rakentavalta ja dominoivalta puheelta – jotta meidän olisi mahdollista puhua ja tulla kuulluksi.

(Ja keitä me sitten olemme? Se jää nähtäväksi.)

Vastuu osa I

Vastuu on epämiellyttävä sana, ja se on vainonnut minua jo jonkin aikaa.

Miksi se on ongelma? Kenelle se on ongelma?

Toistuva kuvio maailmassa on, että vastuu jää yksille siinä missä valta ja vapaus toisille. Toki vastuu tarkoittaa aina myös jonkinasteista valtaa, mutta silti vastuun, vallan ja vastuuttomuuden seurauksien kantaminen ei tunnu oikein menevän tasan. Ei kotona, ei parisuhteessa eikä yhteiskunnassa. Aavistelen myös, että jotakin sukupuoleen liittyviä piirteitä on luettavissa kun mietitään tarkemmin, mitä vastuu on ja miten sitä kannetaan. En tarkoita, että miehet jättäisivät kaiken vastuun naisten kannettavaksi, enkä liioin että naiset ottaisivat ja kantaisivat kaiken vastuun. En erittele sukupuolistunutta vastuunjakoa tässä sen tarkemmin, jokainen lukekoon kuten haluaa ja tunnistakoon sen, mitä tunnistaa.

Lähden liikkeelle Frigga Haugin ajatuksesta:

“Individual responsibility always appears when general rules stop working. And also, individual responsibility is unthinkable in the absence of other people’s irresponsibility.”

Eli kun yksilö kantaa vastuuta se tarkoittaa, että yhteisöllinen (yhteinen) vastuu on jäänyt kantamatta? Silloin vastuu ei ole niinkään vastuuta omista aiotuista yksilöllisistä teoista, vaan osuutta jostakin yhteisestä.

Vastuuseen liittyy huolehtiminen, väistämättä. Ainakin minulle. Vastuun kantaminen on sitä, että huolehtii itsestään, kodistaan, läheisistään, ympäristöstä, tekojensa seurauksista. Huolehtiminen saa tässä monia merkityksiä, mutta aika usein se tarkoittaa jonkinlaista hoivaa, huoltoa tai suojelemista.

Seksuaalisuuteen liittyvä vastuu on mielenkiintoista, sillä se voi tarkoittaa huolehtimista, vartiointia ja suojelemista tai tekojen seurausten kantamista. On huolehdittava ettei hypi puistoissa keskellä yötä, sillä se olisi vastuutonta. Varsinkaan minihameessa ei sovi hyppiä. Sillä tavoin on otettava vastuu paitsi omasta myös toisten seksuaalisuudesta, jolle ei saa tarjota virikkeitä eikä yllykkeitä. Vastuullisesti käyttäytyen on suojeltava omaa mainettaan ja turvattava oma hyvinvointinsa. Samanaikaisesti on huolehdittava myös toisen tunteista ja hyvinvoinnista. Ja seksin seurauksista on otettava vastuu – mitä se sitten tarkoittaakin. Heteroseksissä usein joko lapsesta huolehtimista tai aborttia, joka tosin jo sinänsä leimaa henkilön vastuuttomaksi.

Seksuaaliseksi olennoksi kasvaminen merkitsee jonkinlaista tanssia vastuullisuuden nuoralla – nuora on kapea ja kuilun pohja uhkaa suunnasta jos toisestakin. Mutta jos vastuu on yhteistä, kuka jättää sen kantamatta silloin kun seksuaalisuudesta tulee alituisen huolehtimisen aihe?

Vastuun jakaminen on hankalaa. Kukapa mielellään ottaisi huolehdittavakseen yhtään mitään, jos joku toinen voi sen tehdä? Toisaalta, ainakin seksuaalisuuden kohdalla toiset meistä kasvavat vastuunkantajiksi, halusivatpa tai eivät.

Vastuuttomuus on harvoin tahallista – usein se on ehkä puolittain tiedostettua, mutta harvemmin loppuun asti harkittua. Vastuun pakeneminen kun minusta merkitsee juuri sitä, että kieltäytyy ajattelemasta: pelkkä ajatteleminenkin on jo jonkinasteista huolehtimista.

Vastuu on myös siitä jännittävä asia, että siitä on yllättävän vaikea luopua. Monissa tilanteissa on mahdotonta jättäytyä vastuusta – ehkä siksi että siihen on kasvanut, ehkä siksi että yhteisen vastuun puuttuessa vastuusta luopuminen merkitsee joko jonkinlaista romahdusta tai sitten taakan siirtämistä seuraavalle kantajalle.  Ja usein vastuusta luopuminen on vaikeaa myös siksi, että samalla luopuu vallasta.

Jk. Frigga Haugin lainaus teoksesta Beyond Female Masochism, esseestä nimeltä Responsibility as Masochism.

Utopioista

Tarvitaan myös utopioita, kuvitelmia siitä millainen on hyvä maailma. Muuten keskustelu jää näköalattomaksi ja kyynistyy. Feminismi on tuottanut utopioita, mutta kovin vähän viime aikoina. Ja vaikuttavimmat tekstit joita olen lukenut ovat dystopioita – niilläkin on paikkansa, mutta pelottaa että olemme jääneet pahimpien mahdollisten skenaarioiden vangiksi. Etenkin, kun todellisuus tuntuu toistavan näitä skenaarioita.

Juuri tämä ahdistaa eniten: että itse jää jankkaamaan huonoimpaan mahdolliseen skenaarioon koska tunnistaa sen piirteet arjessaan, eikä osaa muuta kuin turhautua ja tukehtua raivoonsa. Siispä: kertokaa, mistä löytyisi 2000-luvun feministisiä utopioita, sellaisia joiden lukemisesta tulisi voimakkaampi ja toiveikkaampi olo.

Jos nyt yritän kuvitella utopiaa, siihen sisältyy jollakin tavalla vastuun ja vallan uudelleenjärjestely. Ja se, että jokaisella on tilaa, sanan kaikissa merkityksissä.

Konkreettisemmin: paremmassa maailmassa vastuu ei mene niin, että vastuulliseksi nimetään arviointikyky (arviointikykyni petti) eikä niin, että kollektiivisen vastuun kantaa hyvävelikerho. Pikemmin niin, että että kukin toimija on vastuullinen, ja samalla sekä vastuuta että valtaa kannetaan myös kollektiivisesti – yhtä paljon arjessa kuin yhteiskunnallisella tasolla. Ja vastuullisuus tässä tarkoittaa vastuun ottamista myös sellaisista teoista ja seurauksista, joita ei alun perin tarkoittanut (vastuullisuus siinä mielessä, että myöntää tehneensä väärin ja yrittää korjata tekonsa). Tämä koko ajatus on vielä kesken, mutta niinhän utopiat aina.

Ja tila konkreettisemmin: autonomista tilaa, jossa ei tarvitse puolustella olemassaoloaan. Kaupunkitilaa, jossa voi liikkua pelkäämättä ja häpeilemättä. Työskentelytilaa. Turvallista ja haastavaa keskustelutilaa.

Tarpeita

Tarvitaan yhteisö. Ja tarvitaan keinoja puhua sellaisista asioista, joista puhuminen nyt tuntuu vaikealta ja mahdottomalta ja jotka kuitenkin ovat monille yhteisiä.

Lisäksi tarvitaan tilaa puhua, sellaista tilaa jossa ei jatkuvasti joudu puolustuskannalle tai selittämään samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Jonkinlainen paluu perusasioihin: arki, ne jatkuvat neuvottelut joita itse kukin joutuu käymään päivästä toiseen. Elämisen materiaaliset ehdot ja seksuaalisuus sekä ulkoapäin saneltuna että itse koettuna. Nämä ovat kuitenkin lopulta niitä kaikkein kipeimpiä asioita, niitä jotka tulevat kaikkein lähimmäs ja joita on vaikein käsitellä. Ja samalla niitä joihin on mahdollisuus vaikuttaa.

Kapinasta

Feminismin ei tarvitse olla sisäsiistiä tai tasa-arvoista tai miellyttää kaikkia. Kyse on vallan uusjaosta, se ei ikinä tule miellyttämään kaikkia.

Miksi pitäisi aina jaksaa kiinnostua toisin ajattelevien ymmärtämisestä? Miksi pitäisi jaksaa selittää hienostuneesti näkökantojaan, kun vastapuoli tietoisesti turvautuu älylliseen laiskuuteen?

Joskus tarvitaan kohtuuttomuutta ja tietoisia ylilyöntejä. Antifeministeiltä voi ehkä tässä kohtaa ottaa oppia, joskin pitää varoa ettei sorru heille tyypillisiin marttyyrinelkeisiin ja itkuruikutukseen.

Jk. Väärinkäsitysten välttämiseksi: Se, ettei feminismin tarvitse olla tasa-arvoista ei tarkoita, etteikö tasa-arvo olisi tavoitteena. Kyse on siitä, että feminismin liikkeenä ei tarvitse olla sillä tavoin tasa-arvoinen, että kaikille annettaisiin samanlainen ääni asioista päätettäessä. Esimerkiksi herra Kiesin ääntä ei tarvitse kuunnella silloin kun puhutaan feministisestä liikkeestä ja sen tavoitteista.

Audi-Kiesi

Kiesin verbaalioksennuksia ei ehkä kannata ihan hirveän pitkästi kommentoida. Lähinnä mietityttää yhteiskunta, jossa Kiesin kaltainen idiootti voi toimia johtotehtävissä ja kuvittelee, että naisvihamielistä läppää voi huoletta heitellä ilmoille. Ja ilmeisesti on voinutkin, nyt vain sattui väärä media. Pomojen saunailloissa tuskin kukaan on vetänyt hernettä nenään.

Ja toiseksi, mitään uuttahan Kiesi ei sanonut. Kyllä nämä on kuultu ja koettu moneen kertaan: naisen ei sovi vanheta, naisen tehtävä on olla haluttava ja pitää huolta etc etc.

Ja vielä: feministien on syytä olla täydellisen huumorintajuttomia ja äärimmäisen verenhimoisia. Naurakoon ne, joilla on siihen varaa.