Hyvä vihollinen

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime aikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa noussut otsikoihin pääosin kahdessa yhteydessä: suhteessa avioitumiseen ja vihkimiskäytäntöihin sekä suhteessa kaikkeen siihen pahaan, mitä kirkon sisältä löytyy. Toisinaan nämä kaksi asiayhteyttä myös nivoutuvat toisiinsa.

Kirkon sisältä löytyvä paha hahmottuu julkisessa keskustelussa kahtalaisesti. Yhtäältä kirkko voidaan kokea pahana, koska se on nykyisin liian moderni ja salliva. Kirkon liian sallivaksi hahmottavien profiili piirtyy vanhoilliseksi ja konservatiiviseksi myös laajemmin suhteessa yhteiskunnalliseen kehitykseen, ja näin kokevien varsinainen hengellinen koti sijaitsee usein kirkon ulkopuolella. Toisaalta kirkko voidaan kokea pahana, koska se on liian konservatiivinen ja rajoittava. Kirkon konservatiiviseksi kokevien profiili on yhteydessä tasa-arvon vaatimukseen sekä usein myös korkeaan koulutustasoon.

Siinä missä ensin mainittu jatkumo kiinnittyy julkisuudessa usein taantumuksellisuuteen ja kuvitteellisen menneisyyden haikailuun, jälkimmäinen näyttäytyy edistyksellisenä ja tulevaisuuteen suuntautuvana. Kirkon liian sallivaksi kokevien ääni kuuluu mediassa useimmiten mielipidekirjoituksissa, internetin keskustelupalstoilla sekä pienempien uskonnollisten ryhmittymien omissa viestimissä. Kirkon vanhoillisena näkevät saavat äänensä kuuluville huomattavasti laajemmin valtamediassa ja esimerkiksi maan laajalevikkisimpien lehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Kirkosta eroamista voidaan perustella yhtä hyvin molemmista positioista käsin.

Tässä tekstissä keskityn ennen kaikkea keskustelujatkumoista jälkimmäiseen ja kirkkoa sekä laajemmin uskontoa kohtaan esitettyyn ns. edistykselliseen kritiikkiin, jota nimitän yksinkertaisuuden vuoksi kirkkokriittisyydeksi.

Kirkkokriittisen keskustelujatkumon kokee omakseen myös moni feministi, ja tähän on monia syitä.

Kirkon kirjoitettu historia on patriarkaalinen, heterokeskeinen ja väkivaltainen. Kirkossa työskenteleviä henkilöitä syrjitään sukupuolen ja seksuaalisuuden perusteella. Kirkossa on esiintynyt lasten seksuaalista hyväksikäyttöä sekä henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Kirkossa vain heteroilla on oikeus avioitua ja ihmisten elämäntapoja arvotetaan tarkkarajaiseen aviolliseen ydinperhemalliin vedoten. Kirkossa tapahtuvissa yhdenvertaisuuteen tähtäävissä taisteluissa koetaan paitsi edistysaskelia myös jatkuvia, äärimmäisen turhauttavia takaiskuja.

 

Kirkkokriittinen julkisuus ja puhujanasemat

Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kahdesta valtionkirkostamme suurempi, kattaa hieman alle 80 prosenttia Suomen väestöstä. Valtaosa kirkkoon kuuluvista on niin kutsuttuja tapakristittyjä, joille kirkko muodostuu tärkeäksi ennen kaikkea suhteessa sen rituaaliseen ulottuvuuteen. Elämän taitekohtiin liittyvien siirtymärituaalien järjestämisessä kirkolla on kiistaton erityisasema, ja tätä kautta kirkko myös koskettaa suurinta osaa Suomen väestöstä.

Luterilainen kirkkojärjestelmä on osa suomalaisuutta ja Suomen valtiota. Kirkon yhteys valtioon herättää julkisuudessa tyypillisesti vastustusta. Onkin totta, että uskonnon ja valtion kytkökset ovat globaalissa mittakaavassa aikaansaaneet paljon pahaa. Luterilaisuuden kulmakivenä toimii sekä valtion että kirkon erillisaseman turvaava kahden regimentin oppi, joten kirkko ei Suomessa ole absoluuttista poliittista valtaa käyttävä vaan enemmänkin symbolinen toimija. Valtionkirkkojärjestelmää kritisoidaankin harvemmin kokonaisvaltaisesti kirkon ja valtion kytköksiä laaja-alaisesti purkaen. Kritiikki vaikuttaa kanavoituvan tiettyihin erityiskysymyksiin, kuten esimerkiksi kirkon varallisuuteen ja veronkanto-oikeuteen.

Korostan, että kirkon ja valtion tiivis kytkös ei välttämättä ole ihanteellinen tilanne. Julkisessa kirkon ja valtion eroa haikailevassa keskustelussa pysähdytään kuitenkin varsin harvoin pohtimaan, mitä radikaali ero todellisuudessa merkitsisi ja mistä puhujanasemasta kirkon ja valtion erottamista on helpointa ehdottaa. Kun puhutaan vain käsitteellisellä tasolla, ei kyetä keskustelemaan esimerkiksi siitä, millainen rooli kirkon kaltaisella instituutiolla on tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio on systemaattisesti ajettu alas raakalaismaisen oikeistopolitiikan keinoin.

Kirkon ja valtion erottamista – joka väistämättä johtaisi myös kirkon tarjoamien palveluiden kokonaisvaltaisiin leikkauksiin – on helpointa ehdottaa positiosta, jossa arjesta selviäminen ei edellytä kirkon leipäjonossa seisomista ja jossa ilmaisen ripittäytymisen sijaan on mahdollista keventää sydäntään kalliille terapeutille. Kirkon ja valtion erottamisen seuraukset materialisoituisivat raskaimmin niiden ihmisten elämässä, joille kirkon tarjoamat diakonia- ja avustuspalvelut ovat osa päivittäisiä arjen kamppailuja. Kirkkoa aktiivisesti ja julkisesti vastustavat eivät kuitenkaan yleensä itse kuulu tähän ryhmään (missä ylipäätään tämän kansanryhmän ääni pääsisi kuuluviin?).

Edelleen korostan, että hyvinvointivaltion alasajosta johtuva kirkon kaltaisiin toimijoihin kohdistuva paine ei ole ideaalitilanne. Silloin kun ihmisten hätä on todellinen, käsitteellisestä keskustelusta olisi kuitenkin voitava siirtyä myös konkreettisten käytäntöjen ja toiminnan tasolle. Kirkon ja valtion eroa ajavilla ei yleensä ole tarjota minkäänlaista esitystä siitä, miten kirkon nykyisin tarjoamat palvelut organisoitaisiin ja rahoitettaisiin tilanteessa, jossa esimerkiksi kirkon verotusoikeus kumottaisiin.

Paitsi kirkon ja valtion erosta, julkisuudessa on toisinaan haaveiltu myös kirkollisen kristillisyyden ja kulttuurin erottamisesta. Uskonnon ja kulttuurin erottaminen tuntuu jokaiselle edes etäisesti maailmanhistoriaan, antropologiaan tai kulttuurintutkimukseen perehtyneelle absurdilta ajatukselta. Varsin epäselväksi hankkeessa jääkin paitsi se, mitä hankkeella tavoitellaan myös se, miten uskonnon ja kulttuurin erottaminen käytännössä voisi tapahtua. Haluavatko uskonnon kulttuurista tislaajat ensisijaisesti luopua nykyisestä ajanlaskusta, juhannuksen Johannes Kastajaan assosioituvasta nimestä vai nykyisestä yliopistolaitoksesta, jonka juuret kietoutuvat kristilliseen opetusjärjestelmään? Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että kirkkokriitikoilla on usein varsin hatara käsitys esimerkiksi uskonnon tai kulttuurin käsitteiden historiallisuudesta ja monimuotoisuudesta. Tämä käsitteellinen epäselvyys on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa kirkkokriittisyys ja uusateistinen uskonnonvastaisuus sekoittuvat toisiinsa.

Julkisessa uskontokeskustelussa eniten ongelmia tuntuu aiheuttavan niinkin yksinkertaiselta kuulostava käsite kuin kirkko. Erityisesti käsitteen merkitys näyttää hämärtyvän niiltä, jotka kaikkein raivokkaimmin kirkkoa kritisoivat. Kirkon ulkopuolelta tulevalle kritiikille keskeistä on kirkon esittäminen kolmannessa persoonassa. Kun kirkon typistää yksiköksi, ei tarvitse olla tietoinen esimerkiksi kirkon organisaatio- ja päätöksentekorakenteesta, sen historiasta tai sisäisistä kamppailuista.

Kristillisessä teologiassa kirkko on uskovien yhteisö. Uskovien yhteisö merkitsee yksinkertaisesti ihmisiä, jotka kuuluvat tai kokevat kuuluvansa kirkkoon. Kun puhutaan kirkosta, puhutaan siis kuvitteellisesta yhteisöstä. Ei kuvitteellisesta siinä mielessä, että kirkon toimijoita ei olisi olemassa. Vaan kuvitteellisesta samassa mielessä kuin käytettäessä ilmaisua Suomen kansa.

Kumpikaan edellä mainituista ei viime kädessä voi olla yksilöity, yksikössä esiintyvä toimija.

 

Homoilta ja kirkon kasvot

Kirkon typistyminen yksilötoimijaksi on viimeksi tullut räikeimmin esille TV2-kanavan A2-teemaillan myötä, jossa keskusteltiin sukupuolineutraalista avioliitosta sekä laajemmin homoseksuaalisuudesta. Itse keskustelu rakentui ohjelmaformaatille tyypilliseen tapaan kahdesta leiristä, joista toisen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli myönteinen ja toisen kielteinen.

Homoillassa paikalla oli kaksi kirkon edustajaa: Tampereen rovasti Matti Repo sekä pastori Leena Huovinen. Repo on tullut tunnetuksi sukupuolineutraalin avioliiton vastustajana. Huovinen on työssään siunannut lesbopareja.

A2-illan homoseksuaalisuutta vastustavassa joukossa kaikki keskustelijat näyttäytyivät jonkinlaisen kristillisyyden edustajina. Näistä yhtä (piispa Repo) voidaan pitää kirkon edustajana. Samaan aikaan homoseksuaalisuutta puolustavassa leirissä kristillisyyteen jollakin tavoin identifioituneita oli kaksi, joista toinen (pastori Huovinen) oli kirkon edustaja.

Homovastainen joukkio toimi ohjelmassa juuri niin tökerösti kuin vain on mahdollista kuvitella. Samat paikalleen jumiutuneet, keskustelijoiden henkilökohtaiseen raamatuntulkintaan pohjaavat argumentit toistuivat koko illan. Samaan aikaan homoseksuaalisuutta puolustava joukkio argumentoi asiallisesti ja vivahteikkaasti viitaten niin tieteelliseen tutkimustietoon, lainsäädäntöön kuin kokemukseenkin. Alkeellisimmallakin medialukutaidolla varustettu katsoja havaitsee, että keskustelijoiden valinta ohjelmaan ei ollut sattumanvaraista. Mikä on nykymediassa parempi sirkuseläin kuin tuhatvuotisia latteuksia kirkasotsaisesti jankuttava äärikonservatiivikristitty? Tässä yhteydessä voidaan myös kysyä, että mikä on median vastuu suhteessa siihen, kenelle ääni A2-illan kaltaisissa keskusteluohjelmissa annetaan.

Se mikä jäi suurelta yleisöltä kuitenkin huomaamatta oli pastori Leena Huovisen – toisen homoiltaan osallistuvan kirkon edustajan – sijainti nimenomaan homoseksuaalisuutta puoltavassa keskustelijajoukossa aktiivisena argumentoijana.

A2-homoiltaa seurasi valtava vyöry internetkommentaareja, Facebook-päivityksiä ja blogitekstejä, joille yhteistä oli täydellinen suivaantuminen siitä ahtaasta kristillisyydestä, jota homoilta kotikatsomoihin välitti. Se että ihmiset suivaantuvat lesboihin ja homoihin kohdistuvasta symbolisesta ja rakenteellisesta syrjinnästä ja vihasta on luonnollisesti hyvä asia. Tämä osoittaa, että suomalaisen aikalaiskeskustelun koko totuus ei löydy internetin vihakirjoituksista tai erilaisuuteen kohdistuvasta väkivallasta. Se mikä samassa ilmiössä on kuitenkin äärimmäisen huolestuttavaa on tapa, jolla kristilliselle homovihalle ja kirkolle annettiin asiaa mitenkään kyseenalaistamatta muutaman kristillistä argumentaatiota hyödyntävän kasvot.

Suomen väestöstä hieman alle 80 prosenttia kuuluu kirkkoon. Katsojille ei annettu tietoa koskien sitä, kuinka moni A2-illassa homoseksuaalisuutta vastustaneista oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja kuinka moni mahdollisesti jonkin muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Äänekkäimmät kommentaattorit edustivat Kristillisdemokraatteja, Kansanlähetysseuraa sekä Patmosta, jotka kaikki ovat kirkosta erillisiä organisaatioita. Jos ilman parempaa tietoa oletetaan, että kaikki homoseksuaalisuutta vastustavat keskustelijat kuuluisivat (myös) Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, näiden henkilöiden yhteenlaskettu määrä jää joka tapauksessa alle kymmeneen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kokonaisjäsenmäärä on noin 4,2 miljoonaa.

Tämän yhdessä TV-ohjelmassa esiintyneen äärikonservatiivisen keskustelijajoukon perusteella varsin moni oli kuitenkin valmis julistamaan nimenomaan kirkon patavanhoilliseksi ja homovihamieliseksi instituutioksi. Eroakirkosta.fi-palvelun tiedottajan mukaan kirkosta oli sunnuntaiyöhön mennessä eronnut ohjelman seurauksena yli 18 000 ihmistä.

On kiistatonta, että homovastaisen leirin argumentaatio oli ohjelmassa ala-arvoista, loukkaavaa, syrjivää ja jankuttavaa monologia.

Ongelma on kuitenkin tämä: kun tiettyjen ihmisten tai pienten ihmisryhmien annetaan nousta kirkon (4,2 miljoonaa jäsentä) tai kristillisyyden (maailmanlaajuisesti noin 2,3 miljardia edustajaa) kasvoiksi, kuva kirkosta tai kristillisyydestä piirtyy yksinomaan tämän mikroskooppisen pienen edustajajoukon kautta. Vastaavaa leimaamisen logiikkaa käytetään tarkoitushakuisesti esimerkiksi suomalaisessa rasistisessa maahanmuuttokeskustelussa, useimmiten suhteessa islamiin. Vastaavan leimaamisen kohteeksi ovat kautta historian päätyneet myös feministit.

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, mihin tämänkaltainen ajattelu pahimmillaan johtaa.

 

Uskonto, feminismi ja se mikä ei näy

Kuten tekstin alussa totesin, kirkkokriittisyyden kokee omakseen myös moni feministi. Mikäli kuitenkin feminismin poliittisiin päämääriin sisältyvät esimerkiksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvan eriarvoisuuden poistaminen kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta ja yhteiskuntakeskustelun dialogisuuden lisääminen, yksisilmäinen kirkkokriittisyys on feministille monessa mielessä hankala positio.

Kirkosta ja uskonnosta keskusteltaessa on usein kyse näkymättömyyden ja näkyvyyden politiikoista. Kirkon typistymisellä muutaman ihmisen mielipiteiksi on tässä suhteessa sekä lokaaleja että globaaleja seurauksia. Lokaalissa mittakaavassa näkymättömäksi tekemisen ongelma koskee ennen kaikkea Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiä toimijoita.

Kirkossa toimii aktiivisesti varsin sekalainen ja intohimoinen seurakunta feministejä, lesboja, homoja sekä trans-, inter- ja queer-ihmisiä. Kun feministisissä ja HLBTI-piireissä kirkko tuomitaan kiistatta vanhoilliseksi ja syrjiväksi, toimii tuomio iskuna myös kirkossa vaikuttaville muutosta ajaville ryhmittymille ja yksityishenkilöille. Kun kirkosta erotaan sen vanhoillisuuteen vedoten, käännetään selkä niille usein piiloon jääville toimijoille, jotka aktiivisesti yrittävät muuttaa kirkkoa sisältä päin. Samalla tullaan antaneeksi yhä enemmän valtaa niihin konservatiivisiin käsiin, jotka liikuttavat kirkkoa A2-illassa äänekkäimmäksi päätyneen ”kristillisyyden” suuntaan.

Harvaa – jos yhtäkään – yhteisöä voi muuttaa muualta kuin sisältä päin.

Kirkkokriittisyydellä – joka kietoutuu usein sekulaariin humanismiin ja ajatukseen tieteestä ensisijaisena tietämisen järjestelmänä – on näkymättömäksi tekeviä seurauksia myös globaalissa mittakaavassa. Jos oletetaan, että feminismillä on strategisen essentialismin hengessä intressinään ajatella ”nainen” feminismin subjektiksi, tämä ”nainen” ei voi sijaita vain sekularisoituneessa lännessä. Kirkon ja samalla uskonnon näkeminen huvittavana pyhäinjäänteenä – mikä on varsin tyypillistä uusateistisesti sävyttyneelle akateemiselle keskusteluille – on globaalissa mittakaavassa ylimielinen puhujanasema.

Valtaosa globaalin feminismin subjekteista on tälläkin hetkellä sitoutunut myös johonkin muuhun tietämisen tapaan kuin länsimaiseen tieteeseen. Länsimaisen tieteen valta-asema suhteessa muihin tietämisen tapoihin on kiistatta ylivertainen (vaikka Vapaa-ajattelijat aiheesta jatkuvaa sydäntäsärkevää huolta kantavatkin). Ei-tieteellinen uskomustieto näyttäytyy tieteelle alisteisena systemaattisena tietämättömyytenä. Tämä systemaattinen tietämättömyys itse asiassa mahdollistaa länsimaisen tieteen olemassaolon, sillä asiat määrittyvät aina myös suhteessa siihen, mitä niiden ei katsota olevan.

Kun uskonto nähdään jonkinlaisena tieteellistä tietoa alempana kehitysvaiheena, sitä on mahdollista ymmärtää ikään kuin ylhäältä päin. (Kuvio näyttäytyy itse asiassa varsin samankaltaisena kuin tilanne, jossa paremmin tietävät ja edistykselliseksi itsensä kokevat heterot tarjoavat homoille ymmärrystä ja hyväksyntäänsä.) Ensisijaisen tiedon ylevöittämä positio heikentää kuitenkin mahdollisuuksia aitoon globaaliin dialogiin. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että onnistuakseen feministisen keskustelun on sumeilematta hyväksyttävä kulloisessakin kontekstissa vallitseva teologinen ajattelu tai henkilökohtainen usko. Se voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että uskontoon ja kirkkoon on syytä suhtautua uteliaasti, ihmetellen ja kuunnellen silloinkin, kun itse kokee kirkon ja uskonnon vähämerkityksellisenä tai tarpeettomana.

Monelle teologiaan sitoutuneelle feministille teologian ja uskon syvin olemus piilee halussa kuvitella radikaalisti toisenlaisia tietämisen, tuntemisen, kohtaamisen ja kokemisen järjestelmiä. Teologiset käsitteet – kuten vaikkapa armo – toimivat tienviittoina radikaalin tasa-arvon utopioihin, joiden pohjalta on mahdollista pyrkiä rakentamaan uudenlaisia vallan uusjaon ja demokratian käytäntöjä. Vaikka uskontokriitikot toistuvasti niin väittävätkin, nämä käytännöt eivät sijaitse transsendentissä, tavoittamattomassa tai kuolemanjälkeisessä:  niiden aika on tässä ja nyt.

Vaatimus dialogisempaan uskontosuhteeseen ja samalla uskontoa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun järkevöittämiseen ei saa peittää alleen niitä todellisia epäkohtia, joita kaikkien uskontojen piirissä väistämättä esiintyy. Raamatullakin on mahdollista lyödä päähän. Ja mitä läheisemmäksi Raamatun kokee, sitä enemmän lyöminen sattuu.

 

Hallittava paha ja kirkko vanhoillisuuden säiliönä

Kirjoitin aiemmin, että erityisesti feministillä on monia syitä olla pitämättä kirkosta:

”Kirkon kirjoitettu historia on patriarkaalinen, heterokeskeinen ja väkivaltainen. Kirkossa työskenteleviä henkilöitä syrjitään sukupuolen ja seksuaalisuuden perusteella. Kirkossa on esiintynyt lasten seksuaalista hyväksikäyttöä sekä henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Kirkossa vain heteroilla on oikeus avioitua, ja ihmisten elämäntapoja arvotetaan tarkkarajaiseen aviolliseen ydinperhemalliin vedoten. Kirkossa tapahtuvissa yhdenvertaisuuteen tähtäävissä taisteluissa koetaan paitsi edistysaskelia myös jatkuvia, äärimmäisen turhauttavia takaiskuja.”

Nyt seuraa tehtävä: vaihda yllä olevaan kappaleeseen sanan ”kirkko” tilalle systemaattisesti jokin toinen miljoonia ihmisiä käsittävä kuvitteellinen yhteisö, vaikkapa ”Suomi”.

Kirkossa esiintyvät misogyyniset, sukupuolistereotyyppiset ja heteronormatiiviset puhetavat eivät ole kirkon omaisuutta. Vastaavanlaisia argumentteja koskien heteroseksuaalisuuden luonnollisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta on yhtä hyvin mahdollista löytää miltä tahansa sekulaariksi määrittyvältä areenalta olipa kyseessä sitten parisuhdeopas, Helsingin Sanomat tai eduskunnan kyselytunti.

Kirkon piirissä esitetyt konservatiiviset argumentit pistävät erityisellä tavalla silmään, koska ne esitetään sellaisessa argumentatiivisessa muodossa, joka ei ole yhteiskunnassamme yleisesti hyväksytty.

Olennaista siinä, miksi kirkko on niin hyvä vihollinen, on inhimillinen tarve siirtää paha hallittavaan muotoon. Kirkon piirissä käytäviä keskusteluja on helppo taivastella ja vastustaa, koska nämä  keskustelut vaikuttavat sijaitsevan turvallisesti jo ennalta vanhoilliseksi tiedetyssä kirkossa.

Kun vanhoillisuus ja konservatiivisuus muuttuvat kirkon ominaisuuksiksi, alkavat ne ikään kuin sijaita kirkon sisällä. Tällöin ratkaisuna näyttäytyy kirkossa vaikuttamisen sijaan siitä eroaminen ja siirtyminen kirkon ulkopuoliseen todellisuuteen, joka näyttäytyy kaikin puolin kutsuvampana suhteessa erilaisuuteen kohdistuviin tuhoisiin ja väkivaltaisiin käytäntöihin.

Kirkosta eroaminen on toki monessa tilanteessa perusteltua. Monelle viime päivinä eronneelle kyseessä saattoi olla pitkään haudottu päätös. Ero voi kuitenkin olla myös yksilöity ja lopulta melko epäproduktiivinen ratkaisu ongelmiin, jotka koskettavat yksittäisten henkilöiden ohella kirkkoyhteisöä ja laajemmin koko sitä yhteiskuntaa, jonka osa kirkko tällä hetkellä – halusimme sitä tai emme – on.

Toivoisin että parikymmentuhatpäinen, homovihasta suivaantunut ja kirkosta eronnut joukko jalkautuisi toreille ja turuille aktiivisesti murtamaan ja muuttamaan niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tekevät mahdolliseksi patriarkaatin, heteroseksismin, rasismin ja taloudellisen riiston. Pelkään kuitenkin tilanteen muotoutuvan samalla tapaa kuin laajan internet-suosion saavuttaneessa Facebookin yleislakossa, jossa sadastatuhannesta virtuaalilakkoilijasta oikeassa elämässä tapahtuvaan mielenosoitukseen ilmaantui kourallinen. Pelkään, että kirkosta eronnut laittaa Facebook-sivulleen muutaman suivaantuneen päivityksen ja jatkaa elämäänsä aivan kuten ennenkin.

 

Pelottavinta on kuitenkin ehkä se, että eroajan on mahdollista kokea itsensä sekä ihmisoikeustaistelijaksi että poliittiseksi toimijaksi tilanteessa, jossa hän on tietoisesti luovuttanut päätöksenteon avaimet yhä tiukemmin vastustajan käsiin.

Naisten seksuaalinen valta

Frigga Haug ja kumppanit ovat sanoneet kaiken oleellisen jo vuonna 1983:

“Is it not clear, we have been asked, for example, that women also gain in power by making use of their ‘charms’, either in work or relationships to others? It seems to have been difficult to transmit the fact that our theory is founded on precisely this insight. It is precisely because we gain in competence through our bodily practices that we cling to them as we do. The drawback, however, is that in exercising this power, we simultaneously confine ourselves to one part of a wider world and one particular relationship to it. Even if we ignore the loss of living-time we suffer in learning to exercise this kind of power; even if we leave out of account the inexorable curtailment of that power with the onset of old age; even then, the pleasure we take in this kind of power still seems to us to drag us ever deeper into quicksand, digging us in further with every move we make. The marshland corpses we become may be attractive and well-preserved; but they are the bodies of women who, in the course of their lives, have influenced nothing save for the handful of men in their immediate surroundings.”

(Frigga Haug et al: Female Sexualization. A Collective Work of Memory. 1987/1983)

Neidot ja metsästäjät

Keskisuomalaisessa ilmestyi alkuviikosta Paula Sallisen juttu Neidonmetsästäjät, joka käsittelee verkkoyhteisöjen kautta tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Lehti teki hyvän ja perustellun ratkaisun paitsi julkaistessaan aiheesta jutun myös painaessaan paperille nettikeskusteluihin sisältyneet törkeydet. Aikuisten miesten netissä suoltamat rivoudet eivät lakkaa olemasta sillä että niistä vaietaan. Siksi vatsaavääntävien lausahdusten lukeminen aamukahvin kera on pienempi paha kuin se että nuo lausahdukset jäisivät ainoastaan niiden korviin joille ne on alun perin tarkoitettu. Liian usein naiset ja tytöt suojelevat muiden mielenrauhaa ja vaikenevat, ja se johtaa juuri siihen tilanteeseen josta edellisissä merkinnöissä on kirjoitettu: rivoudet näyttäytyvät virkistävinä ja mukavan ronskeina, ja niistä valittavat näyttäytyvät hienohelmoina ja herkkäkorvina.

Toimittajan nettiyhteisön kautta tavoittamat miehet eivät ole karkumatkalla vankilasta vaan elelevät yhteiskunnassa kuten muutkin, perheellisinä miehinä. Heitä ei tunnistaisi katukuvasta, eikä se ole mikään ihme. Kyse ei viime kädessä ole vain häiriintyneistä yksilöistä vaan yhteiskunnasta, jossa nuorelle nais- tai tyttöruumiille on valtava kysyntä. Tämän todistaakseen ei tarvitse kuin kirjoittaa Googleen hakusanaksi young girl. (Tulokset ovat melko erilaisia kuin young boy -haulla.)

Tästä aiheesta on hämmentävän vaikea kirjoittaa, sillä keskustelu on nuorallakävelyä. Kuinka puhua siitä mikä meidän kulttuurissamme tehdään normaaliksi ja samaan aikaan pitää mielessä että mikään ei oikeuta ketään toimimaan kuten Sallisen jutun miehet? Yritän kuitenkin: tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa haluta nuorta tyttöä. Tämä haluaminen tuotetaan luonnolliseksi toisaalta osana kapitalismia ja toisaalta osana seksuaalisuutta, jotka tietenkin toimivat toistensa ehdoilla. Ja viime kädessä kyse on sukupuolijärjestyksestä, jossa ylistäminen toimii alistamisen mekanismina: Nuoren tytön ruumiiseen tiivistyy kaikki mikä on haluttavaa ja ihanaa. Tytön ruumis myydään meille seksuaalisuutena ja tytön ruumiilla meille myydään tavaroita. Tyttöruumiillisuus on viatonta, sileää, puhdasta, kaunista, aitoa, hoikkaa, vastaanottavaa, muuntautumiskykyistä…  (“Teissä on viattomuutta, mutta toisaalta aitoutta ja innokkuutta…”) Siksi tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa ja jopa luonnollista haluta nuorta tyttöä.

Tyttöyden ihanne ei kosketa ainoastaan lapsia, vaan se ulottuu aikuisiin naisiin. Tytön hahmossa tiivistyy kaikki se, mikä naisessa yhä edelleen on monien mielestä ihailtavaa: henkinen alemmuus, pienuus, lapsellisuus, karvattomuus, riippuvuus toisista… Tyttönainen on epävarma, alistuva, keikistelevä ja heikko sekä altis miellyttämään, ja siksi houkutteleva ideaali heille joita ajatus tasavertaisesta kumppanista jostain syystä kauhistuttaa. Tytön ja naisen raja on häilyvä, ja tuntuu yhä  hälvenevän kun kuvitteellista ihannetyttöyttä tuotetaan osana lapsuutta ja osana naiseutta. Jos keskustellaan ainoastaan yksittäisistä kieroutuneista miehistä ja siitä kuinka heidät saadaan eliminoitua jätetään huomiotta tämä laajempi kokonaisuus, jonka sisällä me kaikki opimme seksuaalisuudesta ja itsestämme.

Miksi kukaan tyttö suostuisi tapaamaan miehen joka “mielellään laskisi spermaa” hänen sisäänsä? Miksi kukaan tyttö edes hengaisi moisessa nettiyhteisössä? Koska kuka tahansa tyttö haluaa tulla hyväksytyksi ja halutuksi. Koska meille tarjottava hyväksynnän malli keskittyy siihen että hyväksyminen on yhtä kuin haluaminen. Miehen hyväksynnän saa olemalla haluttava. Ja haluttuna oleminen on yhtä kuin seksuaalisuus. Yhä uudelleen eri yhteyksissä toistuu kaava jossa naisen seksuaalisuus typistyy haluttavuuteen ja siihen miltä oma ruumis näyttää. Naisruumiin seksuaalisuus on turpeita huulia ja oikean muotoisia rintoja, eteenpäin kaareutuvia asentoja ja suuria silmiä. Miten 13-vuotias voisi tietää seksuaalisuudesta konventionaalisen heterohaluttavuuden ulkopuolella, kun samaa mallia toistellaan vielä 30-vuotiaillekin viikosta toiseen sekä naisten- että miestenlehtien kansissa?  Helpoimpana näyttäytyvä tie toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan on tulla halutuksi.

Moni nuori tyttö myös haluaa epätoivoisesti päästä aikuisten maailmaan ja päteä siellä, osoittaa itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Nettiyhteisön miehet tarjoavat väylän toteuttaa monta toivetta: kokea jotakin uutta, tulla hyväksytyksi ja halutuksi, olla “aikuinen”, jopa kokea hallinnan tunteita. Näiden toiveiden toteuttamisen hintana on seksuaalinen väkivalta, mutta usein se on kuitenkin taitavasti naamioitua – eikä vähiten siksi, että tytöille tyrkytettävän seksuaalisuuden ja väkivallan raja on jo alun perinkin hämärä.

Ei tietenkään kannata aliarvoida tyttöjä: he eivät ole tyhmiä eivätkä viattomia (ainakaan siinä mielessä kuin nettiyhteisöjen miehet tuntuvat kuvittelevan). He tekevät ratkaisuja ja valintoja, mutta he tekevät valintansa annetuissa kehyksissä. Ja ne kehykset – meidän yhteiskunnassamme ne ovat yksiselitteisen paskat. Ei ole mielekästä kysyä, toimiiko irc-galleriaan heruttelukuvia postaava tyttö pakotettuna vai vapaasti valitsevana subjektina ja pitäisikö hänen toimintaansa moralisoida vai pitäisikö se nähdä emansipoituneena oman seksuaalisuuden toteuttamisena. Mielekkäämpää on kysyä miksi irc-galleria näyttäytyy houkuttelevana vaihtoehtona 13-vuotiaan seksuaalisuuden  toteuttamiselle, tai miksi voi olla nuoren tytön kannalta palkitsevaa kuulla omistavansa “herkkukummun”.

Lopulta törmätään aina samaan ongelmaan: millä tavoin luoda uudenlaista, aidosti voimauttavaa seksuaalisuutta, jos toiminnan rajat ovat aina jo valmiiksi käsittämättömän ahtaat, ja jos toimijoiden itseymmärrys on jo valmiiksi rakentunut näiden maailman ahtaimpien rajojen varaan? Kovin pitkälle ei päästä jos keskustelu nettiahdistelusta urautuu toisaalta ilmiantosuunnitelmiksi ja toisaalta keskusteluksi siitä ahdistellaanko poikia kuitenkin enemmän kuin tyttöjä. Kovin pitkälle ei päästä myöskään silloin, jos feminismin ytimessä nähdään ainoastaan yksilöllinen valinnanvapaus. Silloin päädytään vain olemaan samaa mieltä Sallisen tapaaman Tommi-laurin kanssa: Jokainen tietää itse mitä tekee.

Vahvat ja heikot

Vahvuuden ja heikkouden ongelmat tuntuvat olevan feministisen kamppailun ytimessä.

Ensinnäkin on epäilemättä olemassa feministinen vahvuuden vaatimus: avaa suusi ja aja asiaasi! Kukaan ei tee sitä puolestasi! Älä anna kenenkään vaientaa itseäsi. Pitää tulla vahvaksi ja rohkeaksi jotta voi muuttaa maailmaa.

Kysymys on oikeastaan sekä vahvuudesta että vapautuksesta. Jokaisella on oikeus vaikuttaa omaan elämäänsä, eikä naisten väitetty asema heikompana sukupuolena oikeuta ketään kävelemään yhdenkään naisen yli. Naiset eivät ole heikompia vaan alistettuja, ja tilanteen kumoaminen vaatii oman vahvuuden tajuamista.

Vahvoja naisia on helppo ihailla. Viime aikoina olen kuullut kertomuksia täpäköistä, sirpakoista, energisistä naisista.  Esteistä huolimatta nämä naiset puskevat eteenpäin eivätkä anna kenenkään tai minkään seistä tiellään. Ja he saavuttavat asioita, saavat tahtonsa läpi ja tulevat kuulluksi.

Vahvuuteen ja etenkin vahvuuden vaatimukseen liittyy kuitenkin ongelmia. Suomalaisesta agraariyhteiskunnasta periytyvän vahvan naisen stereotypian arvellaan vaikuttaneen siihen, että esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan on vaikea hakea apua. Vahvuus tarkoittaa jaksamista ja kestämistä kaikesta huolimatta, ja silloin avun etsiminen on merkki heikkoudesta.

bell hooks lienee asian ytimessä keskustellessaan mustien naisten vahvuudesta. Suomalaisen naisen tavoin mustia naisia on ihailtu siitä kuinka he (kaksinkertaisesta)  sorrosta ja alistuksesta huolimatta ovat jaksaneet ja selvinneet.

hooks toteaa: “Usually, when people talk about the “strength” of black women…  they ignore the reality that to be strong in the face of oppression is not the same as overcoming oppression, that endurance is not to be confused with transformation.”

Feminismissä on kyse muutoksesta, ja siksi kysymys vahvuudesta on kytkettävä muutokseen. Silloin päästään kysymään, minkälainen vahvuus muuttaa maailmaa ja minkälainen vahvuus mahdollistaa alistuksen. Seuraavaksi etsin vastauksia vahvan naisen varjosta. Siellä nimittäin kyyristelee toinen hahmo, jonka ääriviivat ovat jotenkin sumuisia ja pakenevia.

Pikku Myyn tai Peppi Pitkätossun kääntöpuolena on usein perinteisen feminiininen nainen tai tyttö. Niiskuneidit ja Annikat eivät uskalla avata suutaan, he ovat epävarmoja eivätkä oikein itsekään usko asiaansa. He ovat kilttejä miellyttäjiä joiden osa elämässä on keittää kahvia ja valvoa öisin miettimässä kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt osata sanoa päivällä.

Jos vastakkainasettelua katsoo hieman tarkemmin, kuvio vaikuttaa mutkikkaammalta. Paljastuu, että kilteillä tytöillä on hämmästyttävää valtaa. Julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, että he esimerkiksi hallitsevat koulujärjestelmää jollakin salaperäisellä nössöyden voimalla. Kilteillä tytöillä on kuulemma hegemonia jopa ammattikoulussa, josta he sulkevat ulos ne jotka sinne todella ansaitsisivat päästä. Lisäksi kiltit tytöt kuuluvat olevan todellisia syyllisiä poliittisiin ongelmiin, sillä he antavat pahojen asioiden tapahtua. Ja samalla he ovat muutosten ja yhteiskunnallisen liikkeen tiellä, estävät kaiken edistyksen. Pahimmassa tapauksessa he poliittisen korrektiuden vaatimuksellaan estävät vielä sananvapaudenkin.

Ehdotan, että kiltin tytön kategoria ei ole yhtenäinen eikä yksiselitteisen heikko tai vahva. Epäilen, että niin sanottujen kilttien ja herkkien joukossa on yllättävän vahvoja naisia, joiden vahvuus ei vain ole tunnistettavissa niin helposti, koska se ei manifestoidu kovaäänisyytenä tai jätkämäisyytenä. Kiltin tytön kategoriaan sijoittaminen saattaa myös olla vaientamisen keino ja tapa rajoittaa alisteisessa asemassa olevien pyrkimystä saada tilaa ja valtaa.

Palatakseni edellisen merkinnän poliittiseen korrektiuteen: on huomattavan helppo leimata poliittisen korrektiuden vaatimus heikkoudeksi. Seksistiseen ja alistavaan puheeseen ja käytäntöihin puuttuminen näyttäytyy silloin ylenmääräisenä herkkyytenä ja rasittavana hienosteluna, pelkureiden touhuna. On silti syytä kysyä, kuinka heikkoa seksismiin puuttuminen oikestaan on, ja mikä on puuttumisen vaihtoehto.

Mikäli vahvuus ymmärretään vain pärjäämisenä, sietämisenä ja kestämisenä, ei sen seurauksena koskaan ole muutosta. Ns. vahva nainen on jopa kätevä ase silloin, kun kilttien tyttöjen valta tuntuu karkaavan hallinnasta. Riittää, että työpaikalla on yksi vahva nainen joka on edennyt esimiesasemaan. Se tarkoittaa, että syrjintää ei ole, ja kenenkään ei tarvitse muuttaa toimintaansa. Ja jos joku yrittää puuttua asiaan, on puuttuminen helppo leimata kyvyttömien ja heikkojen valittamiseksi.

Ja jos yhdellä naisella on kivikorvat ja rautainen toleranssi kähminnälle, on helppo leimata kaikki muut naiset yliherkiksi valittajiksi. Jutun ironia piilee tietenkin siinä, että kyetäkseen ylipäätään toimimaan maailmassa jokainen nainen on tottunut sulkemaan korvansa ja sietämään lähentelyä tai typeriä vitsejä. Vaihtoehdot ovat siis joko vaieta ja kestää ja tai avata suunsa ja puuttua asioihin. Kumpikaan ei ole erityisen helppo tai mukava vaihtoehto.

Onko vahvuutta se että kykenee porskuttamaan eteenpäin vaikeissa olosuhteissa, vai onko vahvuutta se että pysähtyy ja pyrkii muuttamaan olosuhteet? Ja kenen etu lopulta on, jos vahva yksilö painaltaa eteenpäin ja samalla (tahtomattaan) antaa toisille mahdollisuuden vaientaa vaatimukset oikeudenmukaisuudesta?

Kyse on siis lopulta vahvuuden määrittelystä. Mitään ei tapahdu, jollemme uskalla avata suutamme ja puuttua asioihin. Mutta mitään ei myöskään tapahdu silloin, jos suunvuoron saatuamme puhumme vain omasta puolestamme ja ihannoimme yksilöllistä pärjäämistä.

Vahvuuden on oltava kollektiivista, muuten se kääntyy itseään vastaan. Yksittäisten vahvojen naisten ihailun lisäksi tarvitaan siis joukkovoimaa, joka ei typisty kiltin tytön tai vahvan naisen määritelmiin. Vain siten voidaan raivata myös heikommille tilaa olla ja hengittää, ja vain siten heikoista voi tulla vahvoja.

Kukkahatut ja poliittinen korrektius

Eräässä keskustelussa nimesimme ongelman kukkahattudilemmaksi. Kyse on siitä, että sukupuoli- ja seksuaalipoliittisesti edistyksellisten ajatusten ja vaatimusten (kuten vaatimus emansipaatiosta tai yhdenvertaisuudesta) esittäminen on tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa käsittämättömän helppo leimata turhanpäiväiseksi poliittiseksi korrektiudeksi ja kukkahattutätien touhuksi – etenkin jos ja kun nämä ajatukset ja vaatimukset tulevat naisilta tai naisliikkeeltä.

Sama kuvio toistuu eri yhteyksissä: seksismiin tai epätasa-arvoon puuttuminen on väsyttävää moralisointia, joka vie huomion pois tärkeämmistä asioista. Naisten oikeuksien puolesta kamppaileminen on huumorintajuttomuutta ja tiukkapipoisuutta – ja se puolestaan on pahin mahdollinen synti. Poliittisen korrektiuden vaatimus on turhanpäiväinen sillä hauskinta on olla mahdollisimman epäkorrekti.

Erikoisinta kuviossa on, että syytökset tulevat kaikkein useimmin juuri siltä suunnalta, joka identifioi itsensä edistykselliseksi ja yhteiskunnallisesti radikaaliksi.

On kiinnostavaa, että edes niin räikeä ja ilmeinen käsite kuin “kukkahattutäti” ei herätä huomaamaan, että yllämainitun kaltaisessa argumentoinnissa on kyse sukupuolittuneesta leimaamisesta ja vallankäytöstä sekä taitavasta uhrinkääntötempusta, jonka avulla on täysin legitiimiä pilkata niitä, jotka todellisuudessa ovat heikoimmassa asemassa. Vanhempi naisihminen – kenelläpä olisi enemmän yhteiskunnallista valtaa, kukapa olisi paremmin soveltuva radikaalin yhteiskunnallisen muutosliikkeen ykkösviholliseksi? Hmm.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat sitä hiljaista työvoimaa, joka pyörittää suurta osaa  kulttuurielämästä ja joka tuottaa suuren osan siitä hoivasta ja huollosta jota yhteiskunta ja sen osalliset tarvitsevat. Ompelukerhojen, seurakuntatyön, kirjallisuuspiirien, kesäteattereiden ja soppatykkien merkitys vain tuntuu jäävän yleensä huomiotta silloin, kun puhutaan kansalaisaktiivisuudesta, solidaarisuudesta tai omaehtoisesta kulttuurituotannosta. Naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus on merkittävää, mutta se ei useinkaan ole poliittisesti suuntautunutta. Siksipä onkin mielenkiintoista, että harvat poliittisen toiminnan ilmaisut leimataan mistään mitään ymmärtämättömien akkojen konservatiiviseksi moralismismiksi.

Kysymys moralismista on tärkeä, sillä rajanveto moralismin ja moraalin välillä on juuri se kohta, jossa poliittisia ulossulkemisia tehdään. Kovin moni tuskin ajattelee, että moraali tai oikeudenmukaisuuden taju olisi itsessään jotenkin poliittisesti väärin tai konservatiivista. Moraalin kääntäminen moralismiksi tarkoittaa, että oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tulee tekopyhää paheksumista. Esimerkiksi seksistiseen mainontaan puuttumisesta tulee mahdotonta, jos kysymys sukupuolijärjestelmää tukevan toiminnan muuttamisesta käännetään kysymykseksi moralistisesta konservatismista. Väitän, että useimmat feministiset vaatimukset ovat aidosta huolesta ja kokemuksista lähteviä puheenvuoroja, eivät oman erinomaisuuden pönkittämiseksi tai muiden väheksymiseksi laadittuja moralistisia  kannanottoja.

Poliittinen korrektius on hankala kysymys, sillä ajatus epäkorrektiudesta radikaalina muutosvoimana ei ole täysin tuulesta temmattu. Korrektiuden vaatimukset voivat olla alistavia ja tukahduttavia, ja niitä on myös tarpeen rikkoa ja kyseenalaistaa. On kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, minkälaisesta poliittisesta korrektiudesta on kyse, ja kenen etuja korrektius milloinkin palvelee. On eri asia kyseenalaistaa valtaapitävien käsitys korrektista käytöksestä kuin tukea alistavia ja hegemonisia käytäntöjä siksi että ne ovat jollakin tavalla sidoksissa epäkorrektiuteen.

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole moralismin tuotosta, vaan päinvastoin pyrkimystä puuttua kaksinaismoralismiin. Poliittisen korrektiuden vaatimus antaa keinon puuttua toimintaan, jossa saatetaan virallisesti tukea tasa-arvoa ja käytännössä toimia syrjivästi ja alistavasti. Samalla poliittisen korrektiuden vaatimus tuo poliittista voimaa sellaisissa tilanteissa, joissa keinot puuttumiseen olisivat muuten hyvin vähäiset. Hyvä esimerkki on virolaisen ostoskeskuksen markkinointikampanja, jossa naiset esitettiin seksiorjina. Räväkkää ja poliittisesti epäkorrektia, hauskaakin jopa. Tuskin kuitenkaan kovin hauskaa esimerkiksi niiden virolaisnaisten mielestä, jotka tekevät seksityötä huonoin työehdoin ja jatkuvan väkivallan uhan alla. Naisjärjestöt puuttuivat kampanjaan, onneksi. Puuttuminen oli tehokasta, koska oli olemassa ajatus siitä mikä on poliittisesti korrekti tapa esittää naisia mainoksissa.

Kyse on näkökulmaerosta: se, mikä yhdelle on jännittävää ja rajoja rikkovaa on toiselle vain saman vanhan vallankäytön toisintoa. Tavallaan kyse on myös eri todellisuuksista, joiden pohtiminen on osaltaan havainnollista: mikä on se todellisuus, jossa naisten kuvaaminen seksiorjina vaikuttaa hyvältä ja hauskalta idealta mainoskampanjaksi? Kenen todellisuudesta on kyse?

Tähän liittyen kiinnostava huomio löytyy myös lesbofeminismin kiistanalaisen rautarouvan Sheila Jeffreysin kirjasta Unpacking Queer Politics. Jeffreys huomauttaa, että USA:ssa ja Britanniassa poliittisen korrektiuden pilkkaaminen ja vähättely ilmestyi yhteiskunnalliseen keskusteluun 80- luvun lopulla ja 90-luvun alussa samaan aikaan, kun vapaa markkinatalous ja thatcherilainen oikeistolainen politiikka syrjäyttivät 60-luvun vapautusliikkeiden uudistuspolitiikan. Feministiset ja antirasistiset pyrkimykset tukahdutettiin nimeämällä ne poliittiseksi korrektiudeksi: ‘politically correct’ was a term of abuse used automatically and unthinkingly by many, whenever challenges were raised to practices which entrenched the rights and interests of rich white men (Jefffreys 2003, 32).

Viittaus sekä antirasistiseen että feministiseen toimintaan ei ole sattumaa, ja vielä vähemmän sattumaa on että kukkahattutädeistä puhutaan nimenomaan näissä kahdessa yhteydessä. Onkin tärkeää huomata, että keskustelu poliittisesta korrektiudesta liittyy nimenomaan keskusteluun seksismistä ja rasismista. Katukuvan vähäpukeisia naisia paheksuvat moralistit ovatkin ilmeisesti juuri niitä samoja, jotka höpöttävät monikulttuurisuudesta ja hyysäävät vielä homojakin. Poliittisesta korrektiudesta tunnutaankin keskustelevan osana salaliittoa, jonka Suomessa muodostavat feministit, muslimit ja homot. Tätä hegemonista ryhmittymää vastaan asettuu poliittisesti epäkorrektien joukko, jonka muodostavat valkoiset suomalaiset heteromiehet. Poliittisen korrektiuden vaatimus on ilmeisesti se pääasiallinen mekanismi, jolla tätä joukkoa alistetaan. Tähän liittyy tietenkin myös paheksunnan herättäminen hyvin sukupuolittuneena toimintamallina: pojat ovat poikia, mutta pahinta maailmassa on kadulle pissaava tyttö. Epäkorrektius on toisille toinen luonto, kun taas toisten kohdalla se on inhottavaa ja luonnotonta.

Toisaalta poliittisen korrektiuden vaatimus on myös yksi antifeministien  hyödyntämä strategia, jota käytetään esimerkiksi väkivaltakeskusteluissa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei ole poliittisesti korrektia puhua miesten tekemästä väkivallasta ellei samaan hengenvetoon huomauta, että naisetkin lyövät. Tämänkaltaisen poliittisen korrektiuden kyseenalaistaminen ei tunnu olevan muiden kuin muutamien harvojen feministien intresseissä.

Kysymys poliittisesta korrektiudesta ja epäkorrektista toiminnasta ei siis ole yksiselitteinen. Siksi onkin tärkeää rikkoa keskustelun kaavaa ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia siitä, minkälainen poliittinen strategia korrektiuden korostaminen missäkin tilanteessa voi olla. Erityisen tärkeää on tunnistaa ne voimasuhteet, joita poliittisen korrektiuden, epäkorrektiuden, moralismin ja kukkahatturetoriikan kautta piilotetaan ja vahvistetaan.

Vatkaushommia

Erehdyin lukemaan pornonovelleja. Kirjan takakansiteksti vaikutti lupaavalta: “Näissä novelleissa perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan, ja todellisten ihmisten elämänmakuiset vartalot koskettavat toisiaan niin, että niihin jää jälki.” Positiivista ja kumouksellista pornoa! Tai ainakin kiinnostavaa eroottista kirjallisuutta.

Ymmärrän pornonovellin genren siten, että tekstien tarkoituksena on jonkinsortin eroottisen mielihyvän ja jännitteen tuottaminen, kiihottaminen. Että tekstit kertovat halusta ja haluamisesta niin että niihin voi samastua tai että niiden kautta voi kokea seksuaalisuutensa. Porno voi olla hauskaa, surullista tai ahdistavaakin, mutta aina sen on oltava kiinnostavaa ja edes jollakin tavalla (edes mielikuvitusta)  kiihottavaa.

Lukemani pornonovellit eivät kiihottaneet vaan aiheuttivat lähinnä huvitusta, myötähäpeää ja kiukkua.

Kaikki kokoelman novellit liikkuvat arkisissa suomalaisissa maisemissa, esimerkiksi niminovelli kuvaa keski-ikäisen tutkijanaisen ja opiskelijapojan suhdetta yliopistolla. Muissa novelleissa käydään maaseudulla, notkutaan baarissa tai kahvilassa ja pannaan kerrostaloasunnoissa.

Miellän erotiikan tai pornon fantasiana, jonka hienous on juuri arjen ylittämisessä. Miksi minua kiinnostaisi tai kiihottaisi, kuinka opiskelijapoika laittaa kondomin paikoilleen, tai kuinka hän siteeraa Adornoa? Eiköhän nämä opiskelijapojat ja heidän siteerauksensa ole jo tähän ikään nähty ja kuultu.  Paljon enemmän kiinnostaa, millaista jälkeä syntyy silloin, kun seksuaalisuus sijoitetaan irti arjesta, kuvitteelliseen maailmaan jossa toimii oma logiikkansa, jossa halu voi muuntautua ja karata yllättävään suuntaan.

Novellikokoelmassa tällainen halun yllättävä suunta on se, että eroottisen halun kohteena kuvattu henkilö E paljastuukin lopussa mieheksi, mikä merkitsee, että kyseessä olikin – tadaa – homosuhde. Ehkä tarkoituksena oli, että lukija olisi halunnut E:tä ja siten lukijan halu olisi käännetty toiseen sukupuoleen – ongelmana tässä oli ensinnä se, että lukijana en kyennyt samastumaan E:n haluamiseen – riippumatta hänen sukupuolestaan. Toiseksi: rajojen rikkominen ei voi tarkoittaa vain sitä, että sukupuoli ei ollutkaan tämä vaan tuo. Tai että nainen ei ollutkaan nuori eikä miehellä seisonut. Tietyissä yhteyksissä em. seikat toki rikkovat rajoja, mutta pornonovelleissa? Suurin osa miehistä joutuu tulemaan toimeen ajoittaisten erektiohäiriöiden kanssa, mutta en ymmärrä miksi minun pitäisi kiihottua tästä? Ja onko erektio-ongelmista kiihottuminen jotenkin arvokkaalla tavalla kumouksellista? Tai miksi ikäero suhteessa on niin merkittävä asia, että se riittää “sekoittamaan valtarakennelmat”?

Pahimmillaan kokoelman novellit ovat huonompia ja kliseisempiä kuin Reginassa (jossa joskus on myös ihan oikeasti kiihottavaa luettavaa). Esimerkiksi sopii novelli menestyneestä kaupunkilaisnaisesta ja tämän maalle jääneestä entisestä heilasta. Novelli toteuttaa kaikki maalaismiehiin ja kaupunkilaisnaisiin liitetyt stereotypiat – peräkammarin vaitonainen mies ja isot kädet, huoh. Saman tarinan luin kesällä Me Naisten romanttisten lukijakertomusten joukosta.

Tämä liittyy todelliseen ongelmaan, jonka kokoelman kirjoittajat varmasti ovat tiedostaneet: olemassa olevat sanomisen tavat ovat riittämättömiä ja tuntuvat urauttavan seksin kuvaukset sellaiseen uomaan, jossa ei voi syntyä mitään kumouksellista tai edes erityisen kiihottavaa.

Läpi kokoelman toistuvat sekä romanttiset että eroottiseen viihteeseen kuuluvat kliseet, joita höystetään käsittämättömän kököillä ilmaisuilla. Pornoa ilmeisesti tehdään siten, että kirjoitetaan “täsmällisiä kuvauksia” sukupuoliaktista. Ikävä vain, että pelkkä täsmällisyys ei tee kuvauksista kiihottavia. Kaiken pumppaamisen, vatkaamisen, imemisen ja lirpsuttelun seurauksena on lähinnä fyysinen pahoinvointi, mikä tuskin oli toivottu reaktio.

On tietenkin arvokasta, että joku edes yrittää kirjoittaa jotakin valtavirrasta poikkeavaa, ja että (nuoret) naiset haluavat itse tehdä itselleen pornoa (ei sitä ainakaan kukaan muu meille tee). Ehkä jo seuraava pornonovellikokoelma onnistuu karistamaan teennäisyyden ja vie tekstiä uuteen suuntaan – joko ronskisti nuhjuisempaan ja rosoisempaan tai reippaasti arjen yläpuolelle – ja ehkä seuraava kokoelma on kiinnostava myös kaunokirjallisena työnä.

Suurin ongelma novelleissa on kuitenkin lopulta halun ja haluamisen tyhjiö. Seksuaalisuutta ei onnistuta kuvaamaan muuna kuin haluttavuutena tai panemisena. Ehkä juuri siksi novellit eivät kiihota eikä niihin synny jännitteitä. Halu, ja erityisesti naisen halu, on kulttuurissa samaan aikaan tabu ja loputtomiin ladattu ilmiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin halun kuvaaminen todellisena, koettuna ja tunnettuna, ristiriitaisena, pakenevana – mitä kaikkia olomuotoja sillä onkaan. Silti: on kohtuullisen huolestuttavaa,  jos naiset eivät onnistu kuvaamaan uskottavasti seksuaalista halua edes silloin, kun nimenomaan pyrkivät kirjoittamaan “erilaista” pornoa.

Pornonovellien vastaparina luin Anaïs Ninin päiväkirjaa. Nin kirjoittaa hyvin vähän seksiakteista mutta sitäkin enemmän halusta, ja onnistuu luomaan aivan toisenlaisia jännitteitä, virittämään lukijan kiihottuneeseen tilaan ja analysoimaan seksuaalisuutta älykkäästi.

Siispä: lisää Niniä kiitos, ja vähemmän pikkunokkelia vatkaushommia.

Kokemuksista

Edellinen Hyvä jätkä -teksti oli vaikea ja hidas kirjoittaa. Syitä oli useita.

Ensinnäkin tuntui, etten millään kykene kirjoittamaan auki niitä erilaisia epämääräisiä vaivautuneisuuden ja hankaluuden tunteita, joita ajoittain koin ja koen. En tiennyt kuinka niitä voisi kutsua ja mihin ne oikeastaan liittyivät. Samaan aikaan tuntui, että tämä on tärkeä asia ja vaikuttaa arkeeni, että tästä on kyettävä kirjoittamaan. Tässä kohtaa oli suuri apu keskusteluista eri ihmisten kanssa. Keskustellessa tajusin, että nämä asiat ovat hankalia ja kivuliaita myös muille ja samalla hahmottui, minkälaisten käsitteiden kautta näistä ehkä voi puhua.

Tekstistä tuli kärjistetty. Olin kiinnostuneempi sanomaan asioita täsmällisesti ja vakuuttavasti kuin ottamaan huomioon tunteiden ja kokemuksen ristiriitaisuuden ja satunnaisuuden. Samalla tekstistä tuli myös hyvin henkilökohtainen, mikä ei sekään ollut kovin helppoa. Ajattelen, että kyetäkseen artikuloimaan hankalia asioita on rohjettava kirjoittaa myös henkilökohtaisesti. Ja samalla on kyse myös kokemusten yksilöllisyydestä: en voisi kirjoittaa esimerkiksi “naisten” kokemuksista, sillä kullakin on omansa eivätkä ne välttämättä kohtaa.

Vaikeaa on myös sukupuolen merkityksen jäljittäminen, ja siksikin oli kirjoitettava henkilökohtaisen kokemuksen ja intuition kautta. Erilaiset tilanteet eivät määrity pelkästään sukupuolen kautta, eivätkä myöskään kokemukset – siksi en haluakaan kirjoittaa naisten kokemuksista yleisellä tasolla. Silti on sellainen olo, että sukupuolella on asian kanssa jotakin tekemistä – vaikka syy-seuraus-suhteet eivät ole yksiselitteiset eivätkä aukottomasti perusteltavissa. Kyse on kokemuksesta ja tulkinnasta, eikä näitä ole oikeastaan mahdollista erottaa.

Henkilökohtaisten kokemusten jakamisella on tärkeä tehtävä feministisessä liikkeessä. On tärkeää tietää, mitkä kokemukset ovat jaettuja, ketkä niitä jakavat ja miksi. Lisäksi on (edelleen) tärkeää sanoittaa ja tehdä näkyväksi erilaisia kokemuksia, jotka arjessa jäävät vaietuiksi – juuri sellaiseksi epämääräiseksi hankaluuden tunteeksi, jota edellä kuvasin. Voimauttavinta feminististä toimintaa on sellainen, jossa oma elämä ja arki tulevat ymmärrettäviksi ja erilaiset vaikeat asiat asettuvat laajempiin yhteyksiin.

Henkilökohtaisuudessa ja kokemuksellisuudessa on kuitenkin vaaransa, etenkin kun ne useimmiten ulottuvat yhtä henkilöä kauemmas ja silloin on kuvattava ja otettava kantaa myös toisten toimintaan. Hankalista kokemuksista on vaikea kirjoittaa tai puhua syyttämättä ketään. Joskus syytökset ovat paikallaan, mutta useimmiten rakentavimmat keskustelut syntyvät, jos toinen osapuoli ei ole valmiiksi puolustusasemissa. Paradoksaalisesti juuri tämän takia on välttämätöntä  turvautua henkilökohtaisuuteen: jos kuvaan, kuinka minä asiat koen, jätän tilaa myös toisten kokemuksille. Asioiden muuttaminen lähtee yksittäisistä tilanteista, yksittäisistä ihmisistä ja arjesta, ei yleisluontoisesta teoretisoinnista (jolla toki on paikkansa, sillä sen avulla arjen näkymättömät, käsittämättömät  asiat usein muuttuvat näkyviksi ja ymmärrettäviksi).

Aina syytösten välttäminen ei onnistu, ei keskusteluissa eikä tekstin tasolla. Joskus on kuitenkin olennaista, että rohkaistuu avaamaan keskustelun – kokemusten näkyväksi tekeminen avaa keskusteluyhteyksiä eri suuntiin – sekä niihin jotka jakavat kokemuksen että niihin, jotka eivät sitä ymmärrä. Ja silloin asiat liikahtavat eteenpäin.

Kokemuksista, niiden vaikeudesta ja tärkeydestä, on feministisessä kirjallisuudessa puhuttu paljon. Hankalinta kokemusten jakamisessa tuntuu olevan juuri se, että olisi päästävä yksittäisen puheen tasolta jollakin tavalla jaettuun keskusteluun, ja samalla yksittäiset ja jaetut kokemukset olisi kyettävä näkemään yhteydessä laajempiin, rakenteellisiin kysymyksiin. Tähän on feministisessä tutkimuksessa käytetty esimerkiksi muistelutyön menetelmää, jossa siinäkin on omat ongelmansa. Usein palataan kysymyksiin vallasta: kuka puhuu ja ketä kuunnellaan? Kenen kokemuksilla on arvoa, minkälainen arvo millekin kokemukselle annetaan?

Ongelmista huolimatta ajattelen, että juuri kokemuksellisuus on asia, josta on pidettävä kynsin hampain kiinni. Vaikka kokemukset olisivat miltei mahdottomia sanoittaa, vaikka ne olisivat yksittäisiä, vaikka ne tuntuisivat mitättömiltä ja merkityksettömiltä. Vaikka ne olisivat keskenään ristiriitaisia. Sillä jos feministinen (tai mikä tahansa yhteiskunnallinen/poliittinen) liike ei kykene puhumaan jokapäiväisestä, moninaisesta arjesta, jää teoria hyödyttömäksi.

Kokemuksellisuuden näkökulmasta internet on sekä hyvä että huono paikka toimia. Useimmiten käy niin, että feministisille nettisivuille kirjoitetut tekstit päätyvät päivittelemään maailman pahuutta. Audi-Kiesin tapauksesta on helppo raivota sivutolkulla, ja raivon purkamisella on toki funktionsa. Vuosien raivoamisen jälkeen kuitenkin turhautuu. On mukavaa, että muutkin ovat samaa mieltä, mutta mikään ei tunnu muuttuvan ja rakkikoirana toimimisesta saa useimmiten vain huonon mielen. Samoin foorumien ja sähköpostilistojen keskusteluketjut usein toistavat samoja argumentteja vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen eri keskustelijoiden jähmettyessä puolustamaan omia asemiaan.

Siksi olisi tarpeellista löytää toisenlaisia kirjoittamisen tapoja, sellaisia jotka voisivat jollakin tavalla voimauttaa, antaa toivoa ja kannustaa toimimaan. Kokemuksellisuus voi olla yksi keino tähän, mikäli se toimisi samalla tavoin kuin feminististä kirjallisuutta lukiessa tai toisten kanssa keskustellessa. En tiedä onnistuuko se – Kumous on yritys siihen suuntaan yhtä lailla kuin yritys pariin muuhunkin suuntaan.

Internetin ongelmana on, että henkilökohtaisuus blogissa on eri asia kuin henkilökohtaisuus luottamuksellisissa keskusteluissa. Kuinka puhua hankalista asioista niin, että kykenee samalla suojelemaan sekä itseään että muita? Tästä huolimatta uskon, että kirjoittaminen avoimeen blogiin voi tarjota uudenlaisia yhteyksiä ja olla toisella tavalla merkityksellistä kuin vaikkapa kahdenkeskinen keskustelu. Blogiteksteillä voi siis olla paikkansa julkisen ja yksityisen välimaastossa.

Tärkeää on, että tekstit eivät jää yksittäisiksi teksteiksi – niiden tehtävä on toimia osana arjen keskusteluja ja välineinä rakentaa ja jatkaa sekä omaa että yhteistä ajattelua. Sitä, kuinka hyvin tämä onnistuu, ei voi tietää etukäteen. Kumouksen kokemuksellisten tekstien ei ole tarkoitus toimia tiedotuskanavana yhdestä yhtenäisestä naisen tai naiseuden kokemuksesta, jonka perustalle feministinen agenda olisi rakennettava. Sen sijaan niiden tarkoitus on etsiä keinoja puhua asioista, tunnustella ja tehdä tiettäväksi mitä kaikkea sukupuoli kenties arjessa ja henkilökohtaisella tasolla voi eri ihmisille merkitä. Kokemuksellisuuden vastapainona tarvitaan myös toisenlaisia tekstejä, joiden tehtävä on teoreettisempi: vaikkapa selventää ja pohtia käsitteellisiä leimoja, joihin kokemuksen perusteella arjessa törmää. Samalla tarvitaan myös yhteyksiä tietoverkkojen ulkopuolella, jotta keskustelu voisi liikkua tekstin tasolta toiselle ja tilanteesta toiseen.

Hyvä jätkä

Emme halua lokeroida ihmisiä sukupuolen mukaan. Kuitenkin: sukupuolten välillä on kuilu, johon törmää useammin kuin haluaisi. Toki kaikkien ihmisten välillä on ylittämättömiä eroja, eikä koskaan voi olla mitään täydellistä yhteyttä tai yhteisymmärrystä. Tuntuu kuitenkin siltä, että useasti nämä ylittämättömät erot liittyvät jotenkin sukupuoleen. Erityisesti silloin, kun erot syntyvät koska oma kokemusmaailma poikkeaa ratkaisevasti siitä todellisuudesta, jossa toinen elää.

Usein tuntuu myös siltä, että se toisen todellisuus on jotenkin annettu ja kyseenalaistamaton. Se on normi, ja omat kokemukset ovat poikkeama normista, niin outoja että niitä itsekin epäilee.

Omalla kohdallani tämäntyyppiset kokemukset ovat viime aikoina liittyneet yhteisiin porukoihin ja yhteiseen huumoriin. Ja tunteeseen siitä, että minun pitäisi jotenkin osata olla siellä toisessa todellisuudessa, nähdä asiat samalla lailla kuin muut ja unohtaa ne kokemukset, jotka ovat ristiriidassa yhteisesti jaetun kanssa.

Toisin sanoen: miesvaltaisessa porukassa oleminen on välillä vaikeaa, ja hyvänä jätkänä toimiminen uuvuttaa kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että ymmärtää liian hyvin olevansa kuitenkin lähtökohtaisesti erilainen ja ulkopuolinen (sukupuoli on ero, jonka ylittäminen tai ohittaminen ei vain tunnu olevan mahdollista)  ja toiseksi siksi, että yrittäessään olla mahdollisimman samanlainen ja kuulua porukkaan tekee jollain tavalla itseään vastaan. Siitä tulee hankala, turhautunut olo.

Erityisen hankalaa on silloin, kun toisten jutut eivät naurata. Tärkeintähän on kuitenkin, ettei tule leimatuksi tiukkapipo-ilonpilaajaksi. Ei kukaan halua leikkiä ilonpilaajan kanssa, eikä kukaan jaksa herkkänahkaisia femakkoja joiden nuttura on unohtunut ruuvipenkin puristusta muistuttaville kierroksille. Vakavamielisyys ei ole seksikästä, kiinnostavaa eikä rohkeaa.

Sovinistiset, seksistiset ja homofobiset jutut ovat ironista läppää. Ei niihin kukaan usko, niitä voidaan kertoa juuri siksi että meistä kukaan ei usko niihin. Muuten vain on tarve pönkittää (ei tietenkään homososiaalisuutta vaan no) kavereiden keskinäistä yhdessäoloa yhteisellä huumorilla. Kaikelle on saatava nauraa, pahinta on jos joutuu varomaan sanomisiaan tai harrastamaan itsesensuuria.

On siis pakotettava itsensä hymyilemään, ehkä vähän äidillisesti? Pojat on poikia. Eivät  ne mitään pahaa tarkoita, jos eivät hyvääkään. (Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Ja miksi minua ei oikeasti naurata?)

Myös seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat vaikeita. Nuorallakävelyä suorastaan. Parasta on, jos onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä seksikäs että fiksu mutta kuitenkin siten, että kukaan ei tunne oloaan tai asemaansa uhatuksi. Itse asiassa parasta on käyttää fiksuuttaan ja seksikkyyttään hyvän olon tuottamiseen muille. Siten saa turvattua myös oman asemansa, tulee tykätyksi ja halutuksi. Joskus jopa otetuksi vakavasti.

Täytyy osata olla rempseä (ja muistaa vaieta silloin kun pojilla on jotakin asiaa).

Täytyy olla mielipiteitä ja näkemyksiä (mutta niiden pitää olla oikeita ja ne eivät saa uhata ketään).

Täytyy olla seksikäs (mutta ei saa olla halpa eikä isotissinen).

Tämä kaikki väsyttää, mutta enimmäkseen myös  onnistuu. Hyväksytyksi tulemisen tunne on ihana. Joskus kuitenkin tuntuu kuin joku potkaisisi vatsaan: mitä kuvittelit, miksi kuvittelit että kuuluisit tähän kerhoon? Miksi edes halusit kuulua?

Ja kuitenkin nämä ovat ihmisiä joista välittää ja joiden kanssa haluaa viettää aikaansa. Juuri siksi kuulumattomuuden tunne on niin raskas.

Miesvihasta

Suomalaista feminismistä käytävää keskustelua leimaa outo piirre: feminismiä arvostellaan ja kritisoidaan varsin hanakasti, mutta kun kriitikoilta kysyy, että mitä he feminismillä tarkoittavat, vastaus on yleensä epämääräinen ja koskee jotakin aivan muuta kuin feminismiä. Valistuneimmilla on sanavarastossaan feminismin lisäksi toinenkin sivistyssana, sovinismi, ja yleensä feminismi määrittyykin asiaa tuntemattomissa keskusteluissa sovinismin vastakohdaksi.

Feminismi ja sovinismi eivät ole – eivätkä ole koskaan olleet – toistensa vastakohtia. Sovinismin käyttövoimana toimii ajatus toisen sukupuolen huonommuudesta. Sovinismissa oletetaan, että naiset ovat heikompia ja vähempiarvoisia kuin miehet. Sovinismi voi esiintyä myös käänteismuodossaan, jolloin kyseessä on miesviha. Miesvihaaja olettaa, että mies on sukupuolena heikompi ja vähempiarvoinen. Feministi vastustaa kumpaakin edellä mainituista näkemyksistä.

Feminismin käyttövoimana toimii ajatus, jonka mukaan mikään sukupuoli ei ole toista huonompi, mutta ei myöskään parempi. Ja tästä syystä millään sukupuolella ei tulisi olla a) yksinomaan sukupuoleen perustuvia etuoikeuksia tai b) yksinomaan sukupuoleen perustuvia velvollisuuksia. Feministisen poliittisen tahdon taustalla toimii havainto siitä, että nyky-yhteiskunnassa sen paremmin etuoikeudet kuin velvollisuudetkaan eivät jakaannu tasan. Sekä naisilla että miehillä on sekä yksinomaan sukupuoliperustaisia etuoikeuksia että yksinomaan sukupuoliperustaisia velvollisuuksia. Oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainoisuudet eivät kuitenkaan ole samoja kaikille, vaan varioivat paitsi sukupuoliryhmien välillä, myös yksittäisen sukupuoliryhmän sisällä.

Miesvihasyytösten syvin ironia piilee siinä, että feminismi ja miesviha ovat toisensa poissulkevia kategorioita, samalla tavoin kuin vaikkapa antirasismi ja rasismi.

Feminismi ei pyri kääntämään sukupuolten välistä hierarkiaa ylösalaisin, vaan murtamaan koko hierarkian. Feministin märkä uni ei ole se, että miehistä tehdään seksiobjekteja, tai että johtoasemassa olevat naiset lausuisivat Audi-Kiesin tyyliin kommentteja miehistä: kyseessä on feministin painajainen. Feministi uneksii sen sijaan maailmasta, jossa sukupuoliperustaisille loukkaaville lausunnoille ja teoille ei löydy tilaa saati tarvetta.

Uskoisin tämän olevan yhtä merkityksellinen tavoite kaikille sukupuolille.

Miksi sitten feministi leimataan miesvihaajaksi?

Kenties ongelmana on länsimaisen (poliittisen) ajattelun joko/tai –logiikka. Se menee suunnilleen näin: Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan, ja jos olet jonkun muun kuin meidän puolella, et voi olla myös meidän puolellamme. Tästä logiikasta feministi kuitenkin kieltäytyy. Se että haluaa vaikkapa turvallista ja seksuaalisesta ahdistelusta vapaata liikkumatilaa öisessä kaupungissa ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi öistä kaupunkia, jossa nakkikioskilla ei tarvitsisi pelätä satunnaista väkivaltaa.

Sukupuolten pakotettu järjestys – se että sukupuoli jakautuu kahtia ja muodostaa toisilleen vastakkaiset ”naisten” ja ”miesten” ryhmät määrättyine tehtäväalueineen – aiheuttaa ongelmia niin naisille kuin miehillekin, ja erityisesti niille lukemattomille henkilöille, jotka eivät identifioidu kumpaankaan edellä mainituista kategorioista. Sukupuolijärjestelmän kipupisteet eivät kuitenkaan ole samoja kaikille: siinä missä joku laihduttaa pakonomaisesti, joku syö pakonomaisesti proteiinivalmisteita; siinä missä joku ei juhlissa haluaisi pukeutua hameeseen, joku ei väkivallan pelossa voi pukeutua julkisesti hameeseen.

Julkisessa keskustelussa halutaan luoda vastakkainasetteluita ja viholliskuvia, sillä se on yksinkertaisin keino oman aseman pönkittämiseen. Viholliskuvien käyttö on myös tapa kieltäytyä dialogista oman rajatun viiteryhmän ulkopuolella.

Feminismin nimittäminen miesvihaksi on suorastaan naurettavan helppoa.  Kun jonkin huhupuheista tutun aatteen päälle lyö valmiin leiman, aatteeseen itseensä ei tarvitse perehtyä eikä tutustua, ja oma maailmankuva pysyy rikkumattomana. Nimeämisen helppoudella on kuitenkin hintansa, sillä se kielii älyllisestä laiskuudesta ja siitä, ettei tunne – kenties haluakaan tuntea – käyttämiään käsitteitä ja keskusteluja joihin kuvittelee osallistuvansa.

Vielä tilasta

Tila-aiheinen teksti olisi kai syytä aloittaa viittauksella Virginia Woolfiin ja omaan huoneeseen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja näyttää siltä, että tila jota tarvitsemme ei ole “oma” siinä mielessä, että se olisi yksityinen tai yksilöllinen tila (joskaan ei pidä vähätellä oman huoneen konkreettista, materiaalista merkitystä). Ennemmin tarvitaan yhteinen huone, jossa yksityisen ja julkisen raja ei määrittäisi tilaa ja sen merkitystä. Sellainen tila, jota julkisen kentän pelisäännöt eivät rajoita, ja jossa yksityisestä voi tulla yhteistä?

Viime aikoina feministinen keskustelutila on kutistunut, viimeksi konkreettisesti silloin kun naistutkimuslista (pakon edessä) suljettiin keskustelulta. Avoimet listat ja foorumit toimivat huonosti, sillä ne keräävät keskustelijoiksi eniten niitä joita innostaa itsetarkoituksellinen provosointi. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että provosointi tai haastaminen olisi aina huono asia, päinvastoin. Feminismin hienous on jatkuvassa sekä oman että muiden ajattelun haastamisessa, ja feminismin vahvuus on itsekritiikissä.  Ongelmia syntyy silloin, jos liikkeen (tai tieteenalan) sisäinen, rakentava keskustelu peittyy aiheeseen pintapuolisesti perehtyneiden provokaattorien huonosti tähdättyihin heittoihin. Keskustelijoiden vaihtuessa jatkuvasti myös keskustelusta itsestään tulee jankkaavaa ja turhauttavaa: jäädään toistelemaan samoja argumentteja, sillä uudet keskustelijat eivät ole osanneet tai viitsineet ottaa selvää, mistä oikeastaan ovat puhumassa.

Samalla tuntuu, että keskustelutila on kutistunut myös arjessa: ympärillä ei (enää) ole ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia omista kokemuksista ja arkisesta elämästä siten, että asiat asettuisivat yksityisten huolten alueelta laajempiin yhteyksiin. Kaipaamme kokemuksia jakamisesta ja yhteisyydestä.

Tämän takia tarvitaan toisenlaisia keskustelutiloja. Tämän blogin tarkoituksena on toimia jonkinlaisena välittävänä tilana yksityiselle ja julkiselle. Kumouksessa emme ensisijaisesti halua suoralta kädeltä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tai keskustella feminismistä kaikkien halukkaiden kanssa. Siihen olemme kyllästyneet ja turhautuneet. Aitoa dialogia ei tunnu syntyvän, ja yhteisymmärryksen sijaan tuloksena on useimmiten vain entistä syvempiä juoksuhautoja. Sen sijaan haluamme ruokkia feminismin sisäistä keskustelua siten, että määritämme itse mistä keskustelemme ja millä tavalla – etsimme tapoja, jotka mahdollistaisivat jaetun ymmärryksen. Uskomme, että tarvitaan liikkeen sisäistä, rakentavaa ja haastavaa keskustelua ja toisaalta jaettuja näkökulmia arkeen ja yksityisiin kokemuksiin.  Tarvitaan sekä suljettua että avointa ajatustenvaihtoa, jotta feministinen liike voisi selvittää, mikä se on ja mitä se haluaa.

Kumous on suljettu tila, jossa tapahtuva keskustelu on mielekästä siksi, että toivomme sen luovan yhteisöllisyyttä ja siten mahdollistavan myös osallistumisen avoimiin keskusteluihin.

Suljettu tila tässä ei tarkoita, että sulkisimme keskustelun vain niihin näkemyksiin, joita itse kannatamme. Sen sijaan tilan sulkeminen tarkoittaa keskustelutilan suojelemista ei-rakentavalta ja dominoivalta puheelta – jotta meidän olisi mahdollista puhua ja tulla kuulluksi.

(Ja keitä me sitten olemme? Se jää nähtäväksi.)